Archive
Bangladesh has been experiencing a sharp growth of ageing population, more precisely 4.4% yearly increase. At present, over 60 years old population is around 15 million, which is almost 8% of Bangladesh’s population. Projected estimates suggest that by 2025, one in ten persons will be over 60 years in Bangladesh; by 2050, this figure is expected to increase to one in five persons. This rapid growth of the ageing population in Bangladesh has been attributed to factors such as low birth rates, low mortality rates and increasing life expectancy rates. In 2017, the average life expectancy was 72 in Bangladesh, compared to 68 years in 2010. Study suggests that such growth would result in both medical and sociological problems that demand substantial government expenditure on elderly care. However, like many other developing countries, Bangladesh remains far beneath established standards for the provision of elderly care services, especially in regards to health care and home care services.
Bangladesh is a poverty-stricken country. Therefore, often policy makers consider economic support in the form of old age allowances as the prime means of elderly care. In spite of the fact, until 2015, only around 26% of the elderly citizens received pension or old age allowance, which even when available are too small to cover their minimum standard of living costs. The old age allowances is currently equivalent approximately five Euro per month. Although this initiative has been appreciated, the amount is too small to make any significant change in elderly people live. In addition, the remaining 74% were excluded from any form of public support. Thus, this large segment of population have to survive without any public or private organization’s support, even if they have no family members capable of helping them. Begging, hard manual jobs for example rikhshaw pulling, selling nuts, and community’s informal supports become the only way to survive.
Health care is another dire problem especially for the economically poor people. According to the 2017 National Health Expenditure report, Bangladeshi citizens are among the top highest spenders in regard to health-care costs paid out of their own pocket. The situation has been getting worse as Bangladesh government currently reduced the health budget from 6.2% to 4.3%. Due to the reductions in government budget, citizens need to pay as much as 65% of total health costs from their own pocket. Every year, 6.4 million (4%) of the country’s citizens fall into poverty due to excessive healthcare costs. Studies have suggested that due to poverty, a number of elderly people often ignore many diseases, which are preventable by medicine and treatment. Consequently, they fall into deeper health problems. The literature suggest that elderly people in Bangladesh mostly suffer from weakness, failing eyesight, obesity, hearing loss, high blood pressure, obstructive pulmonary symptoms, diabetes, heart diseases and other age-related illnesses, including dementia and Alzheimer diseases.
One major factor behind this apparent negligence might be the existence of traditional informal care support provided by family and relatives in kind, which is free of costs. However, a number of factors, including the prevalence of poverty, demographic changes and globalization have lessened the traditional care function of family and neighbors. Rather, older people in many cases have been treated as a burden and suffer neglect by their families and society, primarily due to poverty. In addition, evidence suggests that, although a number of elderly people struggle with poverty, income is not the only indicator for their elderly care deprivation. Negligence and oppression by family members for diverse reasons, home care and social care deprivation have been increasing in Bangladesh significantly.
Along with old age allowances, the government of Bangladesh has recently initiated Parents Care Act (PCA) in 2013 following National Policy on Ageing (NPA) in 2007. However, evidence suggests that while undertaking elderly care initiatives, significant elderly care needs remain unaddressed or overlooked. For example, health care and long-term care is not yet provided. In addition, old age pension coverage is still very limited in terms of quality and quantity. Considering the above-mentioned conditions, the state and development agencies need to reassess the policies and build capacities to ensure sustainable care provision for elderly people in Bangladesh. In doing so, extensive research from different perspective is equally important. Thanks to Centre of Excellence in research on Ageing and Care (CoE AgeCare) research project for giving me the opportunity to do research on elderly care policies in Bangladesh. This effort could bring developing countries’ perspectives into CoE AgeCare’s global ageing and elderly care research.
Sher-E Khoda, postdoctoral researcher, Ģֱ, CoE AgeCare
References
Bangladesh Bureau of Statistics. (2015). Population Monograph of Bangladesh. Dhaka: Government of the People’s Republic of Bangladesh.
Barikdar A., Ahmed T., & Lasker, S. P. (2016). The situation of the elderly in Bangladesh. Bangladesh Journal of Bioethics 2016; 7(1):27-36.
Hamiduzzaman, M., Bellis, A. de. Abigail, W., & Kalaitzidis, E. (2018). Elderly Women in Rural Bangladesh: Healthcare Access and Ageing Trends. South Asia Research Vol. 38(2): 113–129
Hassan, M. Z., Fahim, S. M., Zafr, A. H. A., Islam, M. S., Alam, S. (2016). Healthcare Financing in Bangladesh: Challenges and Recommendations. Bangladesh Journal of Medical Science 15(4): 505-510
Hyde, M., & Higgs, P. (2017). Ageing and Globalization. Policy Press: UK, USA
Nayak, S. H. (2018). The Felt Need of Home-based Geriatric Care in Bangladesh. Journal of Nursing and Health Studies, 3(2:7)
Rahman, S.M. (2017). Aging and Negligence in Bangladesh. Journal of Gerontology & Geriatric Research Res 6: (42:3). doi:10.4172/2167-7182.100042
Tämän vuoden maaliskuussa WHO julisti koronaviruksen (COVID-19) aiheuttaman taudin pandemiaksi. Suomessa hallitus julisti poikkeustilan 16.3., jolloin muun muassa . Hieman yli kolme kuukautta myöhemmin, 23. kesäkuuta, ikään perustuvat suositukset poistettiin. Millaisen kevään 70 vuotta täyttäneet kokivat?
Sain vastauksia huhtikuussa lähettämääni kirjoituskutsuun yli 60. Kirjoittajat olivat eri puolilta Suomea, miehiä ja naisia, iältään 70-vuotiaista yli 90-vuotiaisiin. Aivan kaikkia kirjeitä en ole vielä lukenut, sillä kirjoituskutsun voimassaoloaika päättyi vasta 30.6. Joitain alustavia huomioita olen kuitenkin tehnyt.
Kaikkia kirjoittajia tuntuu yhdistävän yksi asia: huoli. Osalla ٲää, mutta suurella osalla ennen kaikkea muista. Omaiset, läheiset, lapset ja lapsenlapset, ystävät, tuttavat, naapurit ja tuntemattomat mainitaan useissa kirjeissä. Huolet ovat liittyneet arkisiin asioihin kuten kaupassa käymiseen, lapsenlapsien etäkouluun, kaiken etätekemiseen, mutta myös laajempiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Monet ovat ottaneet esiin työttömien määrän kasvun, globalisaation ongelmat ja ilmastonmuutoksen. Useat pohtivat, onko tämä viimein se Iso Opetus, jonka myötä maailma muuttuu paremmaksi?
Huolella on ollut myös myönteinen puoli, sillä se on avannut monia näkemään, kuinka paljon auttajia ympärillä onkaan tai vastaavasti toimimaan, auttamaan muita. Nallet ikkunoissa, avuntarjouslaput taloyhtiön ilmoitustauluilla, soitto etäiseltä sukulaiselta – nämä ovat olleet pieniä tekoja, joilla on ollut iso merkitys. Ennen kaikkea ne ovat olleet merkityksellisiä auttamismuotoja monelle.
Toisaalta vaikuttaa siltä, että karanteeni on jakanut ihmisiä voimakkaasti. Osa kokee eläneensä ihanaa aikaa yhdessä puolisonsa kanssa, kun kerrankin on ollut aikaa tehdä sellaisia asioita, jotka arjessa ovat jääneet sivuun. Joillekin on ollut helpotus, kun ei ole tarvinnut osallistua mihinkään, kun kaikki harrastukset ovat olleet tauolla. Osa taas on kokenut kevään pelottavaksi, yksinäiseksi ja tyhjäksi. Apatia mainitaan usein. Muut ihmiset näyttäytyvät vaarallisina, välinpitämättöminä tai typerinä, jotka toimivat vastoin hallituksen ohjeita. Muutamat kirjoittajista ovat olleet täydessä karanteenissa useita viikkoja, jopa ennen hallituksen antamaa ikään liittyvää rajoitusta. Unet ovat muuttuneet painajaisiksi ja päivät samanlaisiksi. Huhtikuussa tulleiden kirjeiden sävy on värikylläisempi kuin myöhemmin saapuneiden kirjeiden, sillä niistä kuvastuu alkuvaiheen shokki ja valmius toimintaan, kun taas kesäkuun alun kirjeissä kaikenlainen puuhailu ja kotoilu jo kyllästyttää. Monet kirjoittavat, ettei mikään ole enää ٲääselvyys. Kirjeissä pohditaan, kuinka kauan tämä poikkeustila vielä voi kestää, ei kai vuoden loppuun? Ensi vuoteen?
Ikään liittyvät rajoitukset poistettiin viimein, mutta epävarmuus jatkuu silti. Tuleeko toinen aalto? Mikäli tulee, ikärajoituksiin perustuvia suosituksia tai niiden tarvetta on harkittava tarkemmin. Kirjeissä ikään perustuvaan rajoitukseen suhtauduttiin sekä ymmärtäväisesti että kummastellen. Moni pohti kirjeessään, miksi oletettiin, että 70 vuotta täyttäneet eivät osaisi toimia järkevästi. Kuten eräs kirjoitti: ”Tähän ikään mennessä suurin osa meistä, joilla on järki tallella, on oppinut huolehtimaan tässäkin tilanteessa omista asioistaan ilman yksityiskohtaista ohjausta ts. olemaan tolkku ihminen.” Monet ajattelivat kuitenkin, että tämän tarkoituksena on suojella heikompia, vaikka ei itse kuuluisikaan ”niihin vanhuksiin”.
On selvää, että hallituksen viestinnällinen tehokeino, jolla velvoitettiin ä suositeltu, on otettu todella vakavasti. Monet puhuivat syyllisyydestä, jota tunsivat piipahtaessaan salaa postissa tai kaupassa, luimistellen ja toivoen, ettei kukaan tuttu näe. Jatkossa tulisi ottaa huomioon kaikkien kansalaisten kokonaishyvinvointi, ei vain tiettyyn ikäryhmään kuuluvien riski sairastua. Koronan aiheuttama tilanne koskee kaikkia ja tällöin myös perusohjeiden tulisi koskea meitä kaikkia.
Emilia Leinonen, projektitutkija, Jyväskylän yliopisto
Olin tänään 8.6.2020 Ylen aamutv:ssä kommentoimassa Marinin hallituksen sote-reformisuunnitelmia. Haastattelun kahden minuutin kestossa en kuitenkaan pystynyt sanomaan moniakaan niistä asioista, jotka olisin halunnut sanoa. Sen ennätin sanoa, että minusta Suomen pitäisi viimein ratkaista, haluaako se tehdä sote-palvelureformin vai sote-hallintoreformin. Marinin hallituksen tavoitteet ovat sote-palvelureformin tavoitteita: palvelujen saatavuuden kohentaminen, hyvinvointi- ja terveyserojen vähentäminen, yleensäkin palvelujärjestelmän yhdenvertaistaminen – sinänsä oikein hyviä tavoitteita. Ongelmana vain on, että suunnitellut toimenpiteet ovat sote-hallintoreformin toimenpiteitä: uuden maakuntatason hallintojärjestelmän luominen ja palvelujen järjestämisvastuun siirtäminen kunnilta maakuntatasolle. Valitettavasti on niin, että hallintoreformin toimenpiteillä ei saavuteta palvelureformin tavoitteita. Esimerkiksi vanhuspalvelujärjestelmän järjestämisvastuun siirtäminen kunnilta sote-maakunnille ei vielä sinänsä edistä millään tavalla näiden palvelujen saatavuutta ja yhdenvertaisuutta. Hallintoreformilla muutetaan hallintoa, mutta palvelujen muuttamiseksi tarvitaan palvelureformia. Sote-reformin tämänkinhetkiset suunnitelmat heijastavat Suomessa yleistä hallintouskoa, vahvaa luottamusta siihen, että hallintorakennekaavioiden laatikkoja siirtelemällä pystytään ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Tämä luottamus on valitettavasti pitkälti perusteeton, sillä hallintojärjestelmä ei ole sama asia kuin palvelujärjestelmä. Vain jos palvelujärjestelmä muuttuu – jos sen palvelutarjonta esimerkiksi laajenee kattamaan eri väestöryhmiä, alueita tai tarpeita nykyistä paremmin – muuttuu palvelujen saatavuus ja yhdenvertaisuus.
Tämä ei tarkoita sitä, että sote-hallinnon uudistaminen olisi tarpeetonta. Päinvastoin, nykyinen kuntavetoinen järjestelmä on nähdäkseni tullut tiensä päähän. Etenkin väestön ikääntyminen johtaa palvelutarpeiden lisääntymiseen ja moninaistumiseen siinä määrin, että monien kuntien taloudelliset resurssit ja muut edellytykset eivät riitä vastaamaan niihin. Suomessa ei ole pitkälti poliittisista syistä onnistuttu tekemään kuntarakennereformia, mikä on johtanut kuntarakenteen jäämiseen ajastaan jälkeen ja on nyt viemässä koko kuntakentän ulos keskeisimmältä pelikentältään, hyvinvointipalvelujen järjestämisestä kuntalaisille. Hallintoreformi on tarpeen – mutta sen tavoitteiksi pitäisi asettaa hallintoon, ei palveluihin liittyviä päämääriä. Hallintoreformin tavoitteita voivat olla esimerkiksi hallinnon tehostuminen, määräysvaltasuhteiden selkeytyminen ja yhteiskuntapolitiikan koordinoinnin helpottuminen. Myös taloudellisia säästöjä voidaan periaatteessa tavoitella – joskaan en ole koskaan kuullut yhdestäkään hallinnollisesta reformista, jolla luodaan kokonaan uusi hallintotaso ja joka olisi silti johtanut säästöihin. Aika lailla mission impossible, jollei aiempaa hallintojärjestelmää (lue: kuntahallintoa) ajeta samalla radikaalisti alas.
Hallintoreformi siis tarvitaan, mutta sillä ei tulla saavuttamaan Marinin hallituksen asettamia sote-palvelujen saatavuutta, yhdenvertaisuutta ja tuottavuutta koskevia tavoitteita. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan samaan aikaan – tai hyvin pian hallintoreformin jälkeen – palvelureformi. On kuitenkin varauduttava siihen, että tästä ei tule helppoa. Palvelureformi on itse asiassa huomattavasti vaikeampi ja monimutkaisempi suunnitella ja toteuttaa kuin hallintoreformi. Ei ole nimittäin mitenkään selvää, että samoilla toimenpiteillä voidaan edistää samaan aikaan sekä palvelujen saatavuutta että niiden tuottavuutta. Ei ole myöskään sanottua, että yhdet ja samat toimenpiteet hyödyttävät niin lastensuojelua, vanhuspalveluja kuin terveydenhuoltoa. Jokaisen palvelukentän ongelmat ovat hyvin pitkälti omanlaisiaan ja niin on oltava myös niiden ratkaisujen. Näitä ratkaisuja ei myöskään pystytä luomaan vain hallinnon sisällä, vaan niiden kehittämiseen on otettava tiiviisti mukaan niin palvelujen käyttäjät, heidän omaisensa sekä alan työntekijät eli tahot, jotka parhaiten tuntevat palvelujärjestelmän arkipäivän ja nykykäytännöt ja niiden ongelmat. Olisi myös syytä ottaa sosiaali- ja terveyspalvelujen tutkijat laajasti mukaan palvelureformin suunnitteluun.
Professori Teppo Kröger, Jyväskylän yliopisto
Etätyö ja -koulu, etäharrastukset ja fyysisten tapaamisten rajoittaminen sekä fyysisten työolojen haavoittuvuus ja työsuojelun tarve ovat muuttaneet lähes kaikkien työssäkäyvien arkea. Arjen käsitteelliseksi vastapariksi ajatellaan usein käsitettä juhla, mutta korona-ajan arki ei ole juhlaa. Työpaikoilla pandemia näkyy ja tuntuu monin eri tavoin, kun uusia rutiineja on luotu sekä etätyössä että niillä työpaikoilla, joissa työtä edelleen tehdään työpaikoilla.
raportoi tuoreen kyselytutkimuksen tuloksia. Jopa 59% suomalaisista oli siirtynyt etätyöhön pandemian takia. Tämä tuore kysely ei ole vielä raportoinut työntekijäryhmien välisistä eroista. Niistä kuullaan myöhemmin. Etätyökäytäntöjä on luotu nopeasti joillekin aloille, mutta esimerkiksi hoiva-alan työhön niitä ei luoda hetkessä.
Myös se, miten työn, perheen ja muun elämän suhteet on järjestetty, on muuttunut. Voi olla, että työpaikoilla älykännykät värisevät viestejä ja työn lomassa yritetään tavoitella etäkoululaisia tai yllättäen eristyksiin jääneitä omaisia. Myös harrastukset on siirretty etätoteutukseen. Arjen digitaalinen kuorma on kaikkiaan kasvanut ja sitä voi olla vaikea hallita ja rajata.
Työn, perheen ja muun elämän suhteita käsitellään usein eri elämänalueiden rajojen ylittämisen näkökulmasta. Daantje Derks ja kollegat (2016)ovat tarkastelleet niitä tekijöitä, jotka yhtäältä vaikuttavat siihen, että työn ja muun elämän rajan toistuva ylittäminen kuormittaa erityisesti digitalisoituneessa arjessa, sekä toisaalta niitä tekijöitä, jotka edesauttavat sitä, ettei toistuva rajojen ylittäminen kuormita. On havaittu, että yhtenä avaintekijänä on se, pystymmekö noudattamaan mieltymyksiämme. Toisille on luontevaa olla monella eri areenalla samanaikaisesti ja ylläpitää löyhiä ja läpäiseviä rajoja. Toiset puolestaan haluavat rajata elämänalueet täsmällisemmin. Se, ettei pysty noudattamaan omien mieltymystensä mukaista rajanhallintaa, voi lisätä ristiriitakokemuksia.
Pandemia-aika on lisännyt tarvetta teknologiseen itsesäätelyyn (Radesky ym. 2016) tai teknologian hallintaan (Ollier-Malaterre, Jacobs ja Rochard 2019). Nämä käsitteet viittaavat muun muassa siihen, että teknologian käyttö vastaa omia arvoja ja normeja ja näkyvät esimerkiksi siinä, että määrittelemme itsemme alituisesti joko ’on-line’ tai ’off-line’ (Wacjman ja Rose 2011). Olenko siis aina tavoitettavissa pikaviestin sovelluksilla vai rajaanko sitä? Itsensä määrittäminen off-line ei ole helppoa vallitsevassa tilanteessa, jossa virtuaalikokoukset valuvat kodin tilaan ja aikaan ja osaksi perhe-elämää. Poikkeusaika vahvistaa ymmärrystä ja kokemusta digitaalisen itsesäätelyn merkityksestä.
Kokemukset työstä kulkevat kotiin
Elämänalueiden yhteensovittamiseen liittyvät paitsi ajalliset ja tilalliset rajat sekä erilaiset roolit, myös se, millaisia kokemuksia työstä saadaan. Parhaimmillaan työ tuo iloa ja antaa merkitystä elämään. Liian usein työ kuitenkin myös kuormittaa. Työn kuormittavuus, oli se sitten fyysistä, emotionaalista tai psyykkistä, kannetaan mukana työn ulkopuoliseen elämään. Huonoilla kokemuksilla on merkittäviä hyvinvointia huonontavia vaikutuksia työntekijöille, perheille, yhteisölle ja koko yhteiskunnalle.
Hoiva-alan työn kiireestä ja kuormittavuudesta on puhuttu jo pitkään, ja muun muassa vanhushoivatyön työolojen ongelmat ovat tulleet räikeästi esille. Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön (CoE AgeCare) vanhustyön kyselytutkimuksen () vastaukset kertovat karusta tilanteesta hoivatyössä: seitsemän vastaajaa kymmenestä kertoi, että työssä koettu kiire vaivaa siten, ettei ehdi tekemään työtä niin hyvin kuin haluaisi.
Siinä missä teknologiaa voidaan jossain määrin hallita yksilöllisesti, on työkiireen hallinnassa usein kyse rakenteellisesta tekijästä. Esimerkiksi hoiva-alalla työtä on yksinkertaisesti liikaa ja työntekijöitä on liian vähän. Tämä on paitsi kestämätöntä henkilöstöpolitiikkaa, myös kestämätöntä yhteiskuntapolitiikkaa. Työssä koettu ei jää työpaikoille: olisiko nyt oikea aika panostaa hoiva-alaan?
Mia Tammelin
akatemiatutkija, Tampereen yliopisto
äٱ:
Derks, D., Bakker, A., Peters, P., & van Wingerden, P. (2016). Work-related smartphone use, work-family conflict and family role performance: The role of segmentation preference. Human Relations, 36(5), 1045–1068.
Eurofound. 2020. Living, working and COVID-19: First findings – April 2020. (viitattu 11.5.2020)
Karhinen, J., Taipale, S., Tammelin, M., Hämäläinen, A., Hirvonen, H. & Oinas, T. 2019. Vanhustyö ja teknologia. Jyväskylän yliopiston vanhustyön kyselytutkimus 2019 : Katsaus tutkimusaineistoon.
Ollier-Malaterre, A. Jacobs J. & Rothbard N.P.2019. Technology, Work, and Family: Digital Cultural Capital and Boundary Management Annual Review of Sociology, 2019. 45:425–4
Radesky, JS., Kistin, C., Eisenberg S., Gross J., Block G., Zuckerman B., Silverstein, M.(2016.) Parent Perspectives on Their Mobile Technology Use: The Excitement and Exhaustion of Parenting While Connected. Journal of Dev Behav Pediatr,37(9), 694–701.
Wajcman, J. & Rose, E. (2011) Constant Connectivity: Rethinking Interruptions at Work. Organizational Studies 32 (7), 941–961
Julkaistuani väitöskirjani ensimmäisen 90–vuotiaiden ihmisten sosiaalisista suhteista ja niiden merkityksistä ja tutkimuksesta tekemäni tiedotteen levittyä Facebookissa, oli yksi Facebook-käyttäjä auliisti käynyt kommentoimassa oman mielipiteensä asiasta. Hänen näkemyksensä oli jotakuinkin tällainen: ”Itsestäänselvyyksiä. Ei tartte tehdä väitöskirjaa”. Olisiko kommentista pitänyt olla hieman tuohtunut? Kenties. Tarkemmin ajateltuna kommentissa kuitenkin tiivistyy juuri se ajatus, miksi sosiaalisia suhteita kannattaa tutkia. Tässä blogikirjoituksessa pohdin sosiaalisten suhteiden merkityksiä ja ajatusta niiden ٲääselvyydestä. Ja sitä, miten koronavirus on nostanut sosiaaliset suhteet uudella tavalla tietoisuuteemme.
Asia, josta tiesimme jo kaiken, kunnes emme tienneetkään
Sosiaaliset suhteet. Niin arkinen asia, ettei sitä edes viitsi ajatella sen tarkemmin. Niin kertakaikkisen arkisena osana jokapäiväiseen elämäämme kuuluvat sosiaaliset suhteet eivät tutkimusaiheena välttämättä tunnu kovin hohdokkaalta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö itsekin ikääntyneiden sosiaalisia suhteita tutkiessani olisi joskus löytänyt itseäni ajattelemasta, että mitähän uutta tästä aiheesta voisi muka löytää. Eikö sosiaaliset suhteet nyt vain ole sellainen aihe, mistä tiedämme jo kaiken? Kaikkihan sen tietävät, että ne ovat tärkeitä ja merkityksellisiä ihmisille. Ei sitä kertomaan tarvita asiantuntijoita ja kaiken maailman väitöskirjatutkijoita. Sosiaaliset suhteet ja niiden merkitys vain on kertakaikkinen ٲääselvyys, kuten Facebook-kommentoija sen sanoitti.
Tätä tekstiä kirjoittaessani elämme hyvin poikkeuksellisia aikoja. COVID-19-taudin leviämisen hillitsemiseksi ihmiset Suomessa, kuten ympäri maailman, on määrätty omiin koteihinsa ja välttämään kaikenlaisia sosiaalisia lähikontakteja. Koronaviruksen aiheuttamat toimenpiteet alleviivaavat nyt maailman ihmisille sitä, kuinka vaikeaa meidän on elää ilman toisia ihmisiä ja muista eristyksissä. Kyse on sekä suuresta kaipuustamme toisten ihmisten seuraan, kun se meiltä on yhtäkkiä evätty, että laajemmin sen ymmärtämisestä, kuinka arkinen elämämme, kuten ruokakaupassa asioiminen ja lapsiperheellisten työssä käyminen, pyörii sujuvasti vain toisten ihmisten avulla. Koronaviruskriisi nostaa myös esiin ihmisten erilaisia tilanteita. Monille meistä fyysinen etäisyys toisista ihmisistä, vaikka voikin tuntua ikävältä ja hankalalta, on useissa tilanteissa mahdollista. Monille päivittäisessä arjessaan apua, tukea ja hoivaa tarvitseville lähikontaktien välttäminen on kuitenkin täysi mahdottomuus.
Sosiaalisia suhteita erilaisten elämäntilanteiden ehdoilla
Koronaviruksen riskiryhmään kuuluvien ikääntyneiden ihmisten suojelemiseksi kaikkia yli 70–vuotiaita ihmisiä pysymään erillään lähikontakteista karanteenia vastaavissa olosuhteissa. Tämä on aiheuttanut huolta kotona asuvien ja erityisesti apua tarvitsevien vanhojen ihmisten pärjäämisestä. Monille ikääntyneille ihmisille läheisten tai kotihoidon apu on välttämätöntä. Miten he pärjäävät tilanteessa, jossa lähikontakteja pitäisi välttää? Kuka asioi omaisettoman vanhan ihmisen puolesta kaupassa, apteekissa ja pankissa? Miten turvataan kotihoidon piirissä olevat? Suurta huolta on aiheuttanut myös koronaviruksen leviäminen hoivakoteihin. Vierailut hoivakodeissa on kielletty, mutta myöskään hoivakodeissa asuvat ikääntyneet eivät voi täysin eristäytyä sosiaalisista lähikontakteista, sillä he ovat jatkuvasti tekemisissä hoitohenkilökunnan kanssa. koronaviruksen leviämisestä ikääntyneiden hoivakodeissa.
Avun ja hoivan turvaamisen lisäksi huolta aiheuttaa toisista ihmisistä eristyksissä elävien ikääntyneiden henkinen hyvinvointi, sillä sosiaalisten suhteiden merkitys ei liity vain konkreettiseen avun saamiseen, vaan niiden vaikutukset myös ihmisten henkiseen hyvinvointiin ovat merkittävät. Teknologian ajatellaan olevan pelastuksemme tässä erikoisessa tilanteessa, sillä sen avulla pystymme olemaan yhteydessä toisiin ihmisiin lukuisin eri tavoin sekä myös etsimään tietoa ja viihdyttämään itseämme tylsistyessämme. Monista teknologian hyödyistä jäävät kuitenkin ulkopuolelle lukuisat vanhat ihmiset, sillä 75–89-vuotiaista vain . Alle 65–vuotiaista taas internetiä käyttää lähes 100 prosenttia. Kaikkien ihmisten mahdollisuudet yhteydenpitoon eivät ole samanlaiset.
Näkisinkin, että tässä poikkeuksellisessa tilanteessa sosiaalisten suhteiden merkitykset ja näiden merkitysten moninaisuus ihmisten erilaisissa elämäntilanteissa kirkastuu meille aivan uudella tavalla. Sosiaaliset suhteet ovat meille kaikille jollain tapaa merkityksellisiä ja osa elämäämme. Myös useilla sellaisilla tavoilla, joita arjen rullatessa normaalilla painollaan emme ole tulleet ajatelleeksi. Sosiaaliset suhteet myös merkitsevät eri asioita eri ihmisille ja kaikkien mahdollisuudet muodostaa, pitää yllä ja tavoittaa sosiaalisia suhteita eivät ole yhtäläiset, kuten ei myöskään mahdollisuus eristäytyä muista ihmisistä tarpeen vaatiessa tai ihmisen sitä itse halutessa. Erityisesti vanhoihin ihmisiin liittyvässä keskustelussa koronaviruspandemian aikana on tärkeää muistaa, ettei hallituksen esittämä karanteeni yli 70–vuotiaille ihmisille tarkoita sitä, että kaikki yli 70–vuotiaat tulisi niputtaa sairaiksi, heikoiksi ja avuttomiksi. ja tässäkin tilanteessa on tärkeä muistaa, että niin heidän elämäntilanteidensa kuin myös terveytensä ja toimintakykynsä monimuotoisuus on valtavan suuri.
Sosiaalisia suhteita kannattaa tutkia
Palatakseni Facebook-kommentoijan toteamukseen artikkelini aiheen, ikääntyneiden sosiaalisten suhteiden ja niiden merkitysten, ٲääselvyydestä ja näin ollen myös koko väitöskirjani turhuudesta, voin todeta, että hän oli sekä oikeassa että väärässä. Oikeassa siinä, että sosiaaliset suhteet todella ovat arjessa ihmisille usein ٲääselvyys. Maailmassa tällä hetkellä vallitseva tilanne on kuitenkin nyt osoittanut, kuinka nopeasti ٲää selvinä pitämämme asiat muuttuvat kaikkea muuta kuin ٲääselvyydeksi. Kuten sanotaan: asioiden arvon todella ymmärtää usein vasta silloin, kun ne menettää. Väärässä kommentoija oli kuitenkin siinä, että sosiaalisten suhteiden ja niiden merkitysten ٲääselvyys tarkoittaisi sitä, että aiheen tutkiminen ja väitöskirjan tekeminen ei kannattaisi. Sillä se, että sosiaaliset suhteet ovat ٲääselvyys, ei todellakaan tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi tärkeitä ja arvostettuja, vaan päinvastoin, sosiaalisten suhteiden pitäminen ٲääselvyytenä kertoo erityisen painokkaasti siitä, kuinka merkittävä osa ne ovat ihmisten elämää ja hyvinvointia. Sen vuoksi sosiaalisia suhteita kannattaa myös tutkia. Sen vuoksi se väitöskirjakin ”tarttee” tehdä.
Tutkimuksen avulla saadaan myös sosiaalisista suhteista sellaista tietoa, joka ei perustu arkiajattelumme oletuksiin, ennakkoluuloihin ja yleistyksiin. Tarvitsemme tutkittua tietoa, jotta voimme esimerkiksi pyrkiä edistämään ikääntyneiden sosiaalista hyvinvointia ja vastata eri elämäntilanteissa olevien ikääntyneiden sosiaalisiin tarpeisiin. Syitä sosiaalisten suhteiden tutkimiselle on lukuisia. Koronavirus on jo muuttanut ja tulee vielä muuttamaan ajatteluamme sosiaalisiin suhteisiin liittyen ja avaa uusia näkökulmia myös tutkimukselle. Sosiaaliset suhteet ei siis suinkaan ole aihe, josta tietäisimme jo kaiken. Itsestään selviltäkin vaikuttavien aiheiden tutkimista kannattaa siis ehdottomasti jatkaa.
Katariina Tuominen, Väitöskirjatutkija
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta ja Gerontologian tutkimuskeskus (GEREC)
Tampereen yliopisto
äٱ
Tuominen, K. & Pirhonen J. (2019). “Who would take a 90-year-old?” Community-dwelling nonagenarians’ perceptions of social relationships. International Journal of Ageing and Later Life, 2019 13(1): 111-137.doi: 10.3384/ijal.1652-8670.18387
ձDZäٱ
Espoolaisessa hoivakodissa koronaepidemia, kolme asukasta kuollut. Yle, viitattu 8.4.2020.
Mitä yli 70-vuotiaan pitää ottaa huomioon koronavirustilanteessa? Sosiaali- ja terveysministeriön tiedote 55/20, viitattu 8.4.2020.
-
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].
ISSN=2341-8699. 2019, 1. Suomalaisten internetin käyttö 2019. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 8.4.2020].
Saantitapa:
Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestörakenne [verkkojulkaisu].
ISSN=1797-5379. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 8.4.2020].
Saantitapa:
Eilen (15.4.2020) hallituksen tiedotustilaisuudessa ministerit käsittelivät Uudenmaan liikkumiskiellon poistamista. Tässä yhteydessä pääministeri Marinin viesti oli varsin vahva: mökille ei pidä lähteä vaan kaikkea tarpeetonta liikkumista tulee välttää. Sisäministeri Ohisalo tuki tätä näkökantaa viittaamalla siihen, että mökille menemiseen liittyy riski siitä, että sattuu tapaturmia, mikä puolestaan kuormittaa viranomaisia. Ajatusketjun taustalogiikka on varsin ilmeinen ja on varmaan selvää, että liikkumiseen liittyvät rajoitukset ja suositukset on tarkoitettu kaikkien suomalaisten parhaaksi. Tästä huolimatta on syytä huomata se pieni ajatusnyrjähdys, mikä tähän vakiintuneeseen asumisen, mökkeilemisen ja matkustelun ajattelemisen tapaan helposti liitetään.
Erilaiset pandemiaan liittyvät suositukset ja kehotukset eivät näytä tunnistavan sitä asumiseen sekä yksilön ja paikan väliseen suhteeseen liittyvää muutosta, mikä on vahvistunut 2000-luvulla. Puhetapa nojautuu herkästi ajatukselle yhdestä kotipaikasta ä se tunnista yksilön ja paikan välistä ajassa muuttuvaa suhdetta tai monipaikkaisen asumisen mahdollisuutta. Ministereiden tiedotustilanteessakin arki esitettiin joksikin sellaiseksi, jota eletään kaupungissa, ja josta nyt ei tulisi matkustaa tarpeettomasti mihinkään; ei varsinkaan mökille, joka rakentui mielikuvissa lähinnä eksoottiseksi maaseudun kesähuvilaksi, jonne poistutaan tilapäisesti koko perheen voimin, ja jossa jokseenkin avuton kaupunkilainen joutuu kohtaamaan monenlaisia epätavallisia riskialttiita haasteita halonhakkuusta vedenkantoon.
On totta, että nyt epidemian aikana on syytä kiinnittää huomiota siihen, että mökkimatkailun ja suosituksi nousseen lähiretkeilyn vaarana voivat olla tottumattomalle uudenlaiset haasteelliset lähiympäristöt. Näitä merkittävämpi uhkatekijä lienee kuitenkin virustaudin mahdollinen kulkeutuminen uusille seutukunnille. Tällöin uhkana on se, että etenkin vähäisemmälle väestömäärälle mitoitetut palvelu- ja terveydenhuoltojärjestelmät eivät kestäisi rasitusta. Tilanne on ollut haastava mökkipaikkakuntien ohella myös monilla matkailupaikkakunnilla, minkä vuoksi esimerkiksi suurimmat Lapin matkailukeskukset sulkivat toimintansa vapaaehtoisesti kesken kauden (Lapin Kansa 20.3.2020).
Mökkimatkailu ja lähiretkeily ovat kuitenkin vain osa suurempaa liikkuvuuteen liittyvää palapeliä. Suomessakin on käytännössä jo olemassa yhä kasvava joukko niitä, jotka viettävät pidempiä aikoja eri paikkakunnilla sijaitsevilla asunnoilla. Heitä on aikuisissa kausityöntekijöissä, heitä on erilaisissa pendelöijissä ja uusperheissä tai muuten vain vaihtelua kaipaavissa reissaajissa. Itse olen yksi heistä: omalla kohdallani haluaisin ainakin mieluummin mökkeilyn sijasta puhuakin kaksi- tai monipaikkaisesta asumisesta, sillä vietän kummassakin kodissani ihan tavallista arkea etätöineen ja viikonloppuvapaineen. Se varsinainen mökkeily ja lomailu sitten saattaa tapahtua vaikkapa esimerkiksi appivanhempien kesämökillä tai tunturissa ruska-aikana patikoiden.
Ei ole mitään syytä kiistellä siitä, tulisiko edestakaista matkustelua pandemian aikana välttää vai ei. Mediassa käyty mökkeilyyn liittyvä juupas–eipäs-keskustelu on vain nostanut jälleen esiin tärkeän ja olennaisen sote-uudistusten aikaan liittyvän kysymyksen: voiko palveluiden saaminen perustua vain sidokseen yhteen paikkakuntaan vai olisiko jo aika pohtia vaihtoehtoisia tapoja palveluiden kustannus- ja järjestämisvelvollisuuksien suhteen? Kaksoiskuntalaisuutta on väläytelty mahdollisuutena esimerkiksi vuosituhannen alkuvuosina Vanhasen pääministerikaudella (Turun Sanomat 1.8.2004) ja esimerkiksi kunta- ja uudistusministeri Vehviläinen on pitänyt asiaa selvittämisen arvoisena (Kuntalehti 9.2.2017). Myös joitain kyselytutkimuksia on tehty suosituissa mökkikunnissa (YLE 23.7.2015). Kaksoiskuntalaisuutta on perusteltu esimerkiksi verotulojen oikeudenmukaisella jakautumisella, jos kunnallisveroa tasattaisi esimerkiksi asumiskuukausien suhteessa.
Selvää on, että kysymys ei ole yksinkertainen ä siihen ole helppoja ja nopeita ratkaisuja tarjolla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö asiaa tulisi pohtia. Ylen uutinen (7.4.2020) otsikoikin osuvasti siitä, miten ”(k)oronapandemia havainnollisti karusti, etteivät julkiset palvelut huomioi mökkiläisiä – lääkärit, teiden kunnostus ja dataverkot mitoitetaan harhaanjohtavien tilastojen avulla”. Uutisessa siteerattiin Pellervon taloustutkimuksen, Luonnonvarakeskuksen, Oulun yliopiston ja strategioita kehittävän 4FRONTin tutkimusta, jonka mukaan peräti 2,4 miljoonaa eli 44 prosenttia suomalaisista asuu säännöllisesti joka vuosi viikkokausia vakituisen asuinpaikkansa ulkopuolella.
On hyvä myös muistaa se, että iäkkäät eivät ole poikkeus tästä: talveksi muutetaan ehkä Espanjan rannikolle tahi taajamaan kerrostaloon palvelujen äärelle helpomman arjen saavuttamiseksi, mutta kevään tullen mielekästä puuhaa lähdetään etsimään kaupungin kulttuuririentojen ulkopuolelta. Mennään metsään, harrastetaan kesäteatteria, kuoputetaan puutarhaa, ongitaan laiturin nokasta ja istuskellaan kahvilla koivupuiden lehtien havinassa auringosta nauttien. Agraariyhteiskunnan juuret eivät ehkä ole kadonneet, mutta ne ovat murtuneet siinä mielessä, että välttämättä ei enää puhuta kotipaikasta vaan koteja voi olla erilaisiin vuodenaikoihin, tarpeisiin ja kykyihin. Näissä kodeissa eletään niin eläkää, loma-aikoja kuin etätyön jaksojakin ja ne ovat osa elämän arkista kudelmaa.
Mahdollisuus elää mielekästä arkea on tärkeää missä iässä tahansa, mutta poikkeusaikoina erityisesti pienet asiat tuntuvat korostuvan. Monet meistä nauttivat lukemisesta, rentoutumisesta ja paikallaan olosta, mutta ne ovat usein nautittavia vain silloin, kun väliin mahtuu myös liikettä ja tekemistä. Elämään toivotaan usein helppoutta ja sujuvuutta, mutta loppujen lopuksi arjen pienet askareet, tavat ja käytänteet ovat sitä kudosta, joka tukee osallisuutta, hyvän elämän mahdollisuutta ja toimintakykyä, myös ikääntyessäkin. Arkiaskareet ovat myös perinteisesti tarjonneet mielekkääksi koettuja satunnaisia kohtaamisia vakiintuneempien sosiaalisten verkostojen lisäksi. Kun nämä kohtaamiset ovat nyt katkolla, arjen puuhastelun ja itselle mielekkään tekemisen löytämisen merkitys korostuu entisestään. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että yhteiskunta omalta osaltaan voisi tukea mahdollisuutta elää täyttä elämää, fyysisestä olinpaikasta riippumatta.
Projektitutkija Paula Vasara, Jyväskylän yliopisto
Meitä ihmisiä riivaa omituinen vaiva: ajan mittaan muistimme saattaa kadota. Omituisuus on siinä, että muutumme – ainakin meidät tunteneiden silmissä – vieraiksi suhteessa siihen mitä olemme tavanneet olla. Alttiina ei tällöin ole menneisyys, vaan jaettu ja totuttu, uomissaan virtaava tulevaisuus. Muistin ohella menee “järki”, ja järjelle me olemme yhteiselomme korttitaloa länsimaissa rakentaneet.
Sitä myötä muistisairaus haastaa jotakin perustavanlaatuista olemisessamme. Meidän vaikuttaa olevan hankala lausua ääneen sitä, että kehollinen itseymmärryksemme ei ole ehyt ja kestävä, vaan altis ja arvaamaton. Alamme kierrellä itse asian ympärillä. Ikääntyneiden hoivasta käytävissä julkisissa keskusteluissa painavaa ei näytä olevan muistisairauden sosiaalinen ja kokemuksellinen erityisyys vaan jokin myyttinen yhteiskunnallinen taakka. Ei , vaan kestävyysvaje. Ei eloon limittyvä, kokemuksellisesti ainutlaatuinen ulottuvuus, vaan elämiemme keskelle järjettömyyttä ja ennakoimattomia hankaluuksia vyöryttävä hopeinen tsunami.
Arkailumme on inhimillistä ja ymmärrettävää – on varsin vaivatonta kääntää katse vieraasta, vaivalloisesta ja arvaamattomasta lukuihin, mekanismeihin ja järjestelmiin – mutta sillä kaikella on seurauksensa. Se vieraannuttaa meidät siitä mitä on meneillään. Unohdamme millaisia asioita koetaan tällä hetkellä lukuisissa suomalaisissa yksityis- ja hoivakodeissa. Vuonna 2015 vantaalainen, 88-vuotias, vakavasti muistisairas ja täysin kotihoidon varassa oleva mies kotiinsa ilman syötävää ja juotavaa neljän päivän ajaksi. Säännölliset kotihoidon käynnitkään inhimillisiä olosuhteita. Lukiessa muistisairaiden ihmisten kotihoidosta tai sen puutteesta alkaa käydä selväksi, että aivan liian usein kotihoidossa ei ole kyse asumisesta vaan säilyttämisestä, kuten Marja Jylhä jälkimmäisessä artikkelissa huomauttaa. Ajattelin ensin nämä karut esimerkit jo kertaalleen pureksituiksi, mutta jotenkin niihin on hankala olla palaamatta. Palattakoon näihin tilanteisiin kunnes havahdumme siihen, että ”muistisairaat” tai “iäkkäät ihmiset” eivät ole mikään erillinen, rajattu ihmisryhmä vaan he ovat me itse tulevaisuudessa, kaikkine yksilöllisine outouksinemme, haluinemme ja tapoinemme. Laiminlyöntejä on helppo ajatella räikeinä yksittäistapauksina – kiertää ja kaartaa yksittäisten ihmiskohtaloiden ympäri kuten jo totutusti kierrämme kaduilla kerjäävät yksittäistapaukset – mutta millaisia kuvia mahtaisi eteemme piirtyä, jos esimerkiksi (katseiltamme) turvassa kotonaan säilytettävien muistisairaiden ihmisten päivittäisiä kokemusmaailmoja tarkasteltaisiin vuorokauden ajan? Kykenisimmekö niitä älylaitteiltamme tutkiessamme puhumaan kestävyysvajeesta?
Vieraantuminen tapahtuu myös kielessä. Omista asioista päättämiseen joskus viitanneet osallisuus tai 첹äö ovatkin yhtäkkiä jotenkin taipuneet oma-aloitteisuutta ja ٲäٳä tarkoittaviksi sanoiksi. Viimeisten elinvuosien paikasta toiseen siirtelyyn vastannut ageing in place on alkanut tarkoittaa käytännössä pakkokotihoitoa. Oliko kotiinsa hylätyn vantaalaismiehen kohdalla kyseessä ageing in place vai ageing in cage? Vuoden 2019 alussa julkiseen keskusteluun yltäneet kokemukset tehostetulla palveluasumisella voittoa tekevien hoivayritysten täysin epäinhimillisistä oloista saivat silloisen perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon kertomaan kuinka "voiton tavoittelu kirittää parhaimmillaan laatua, kun muodostuu vertailukohtia." Hän tuli samalla paljastaneeksi ajattelumme ulottuvuuden: muistisairaat ihmiset eivät osaa välttämättä viedä lusikkaa suuhunsa, mutta he kelpaavat korjaamaan markkinatalouden virheitä.
Ajattelun vääristymisestä saa riittämiin esimerkkejä ympärilleen vilkaisemalla, mutta mistä vääristymä mahtaa kummuta? Miksi entinen peruspalveluministeri höpisi voiton tavoittelun kirittävän parhaimmillaan laatua, kun kyse oli heitteelle jätetyistä, puolustuskyvyttömistä ja pitkän elämän eläneistä ihmisistä? Miksi yhä useammin selityksenä on jonkinlainen äٱäDzԲ?
Ehkä kyseessä ei olekaan äٱäDzԲ vaan äٱä, jonkinlainen pakonomainen ajattelun teknistyminen ja sitä myötä kyvyttömyys ymmärtää hoivan kaltaisia, siihen taipumattomia ilmiöitä. En tarkoita etteikö muistisairauden policya saisi olla olemassa, siis jonkinlaista rakennetta, jossa asioita hoidetaan parhain päin. Hyvinvointivaltio oli byrokraattisena rakennelmana ilmiömäisen tehokas markkinarakennelmien suitsimisessa ja siten myös takaamassa oikeudenmukaisempaa ja parempaa hoivaa. Mahdoimmeko kuitenkin jossain vaiheessa valistunutta matkaamme sokaistua teknisen voimille? En usko, että kukaan on tarkoittanut niin käyvän, mutta olemmehan jotenkin päätyneet laskemaan minuuteissa sitä, kuinka kauan yksin kotonaan asuvan muistisairaan ihmistä hoitavan hoitajan vierailu saa kestää. (Sekä nähtävästi myös sytyttäneet maailman tuleen ja päässeet eroon talvista.)
Muistammeko enää edes ongelmaa, jota aloimme ratkaista? Kuten Ilja Lehtinen pistävästi , moottoritiet ja lentokoneet ovat ”ratkaisseet” liikkumisen ”ongelmat”, ja matkapuhelimet, satelliitit ja internet ovat ”ratkaisseet” kommunikaation ”ongelmat”. ”Ratkaistessamme” vanhuuden hoivan ”ongelmia” markkinatempuilla ja teknologioilla tulemme samalla ymmärtämättämme hiljalleen muuttaneeksi koko elinmaailmamme joksikin aivan muuksi, nähtävästi sellaiseksi, jossa ongelmien varsinaisilla kokijoilla on jäljellä ihmisarvonsa rippeet, hoiva-iPad ja pino laskuja pöydällä.
Muistisairaus vaikuttaa liian irrationaaliselta tapahtumalta tekniselle mielelle, joten mistä etsiä parempaa näköalaa vaivaan? Tämä teksti ei tarjoa valmista vastausta, “ratkaisua ongelmaan”, mutta jotakin täytyy olla opittavissa feministifilosofeilta, jotka ovat osoittaneet hoivan erityislaatuun jo vuosikymmenten ajan ja joita me emme ole kuunnelleet. Tarvitsemme , ja se ei tarkoita yleviä listauksia eettisistä hoivateoista vaan eettistä ymmärrystä, joka kumpuaa hoivasta ٲää. Huomion kiinnittämistä välillämme oleviin suhteisiin ja inhimilliseen tarvitsevuuteen, jota voi hoivata mutta joka ei koskaan hoidu pois päiväjärjestyksestä. Läsnäolon merkityksen ymmärtämistä. Hoiva on eettisyyden perusta, sillä se on koskenut, koskee ja tulee koskemaan meistä jokaista. On mieletöntä puhua ainakaan elämänsä viimeisiä aikoja elävistä, muistisairaista ihmisistä mistään muusta lähtökohdasta käsin.
Muistamisen kysymisen voikin kääntää koskemaan sitä mitä meidän muiden, ja aivan erityisesti hoivan tapoja yhteiskunnassa määrittelevien, on nyt aika palauttaa muistiimme. Meidän tulee muistaa ja pitää mielessämme mistä ja miten olemme tänne ajatuksiamme vertailemaan päätyneet, kuinka avuttomaksi oleminen saattaa muuttua vaikka vain arkisessa kausiflunssassa, miltä tuntuu toisen ihmisen läsnäolo ja omistautuva välittäminen, miltä hoiva tuntuu. Kenties tämä johtaa sellaiseen elon ymmärrykseen, jonka myötä heikoimpien ihmisten heitteelle jättäminen näyttäytyy irvokkaampana kuin millaiseksi se tässä ajassa tehdään ja puhutaan.
Tohtorikoulutettava Antti Hämäläinen, Jyväskylän yliopisto
äٱ
Kröger, T., Van Aerschot, L., & Mathew Puthenparambil, J. (2019) Ikääntyneiden Ǿö. Yhteiskuntapolitiikka, 84(2).
ԳٱԱ-äٱ
Järkyttävät kuvat Helsingin kotihoidosta: 87-vuotias nainen makasi jopa kuukausia sängyssä eritteiden keskellä. Helsingin Uutiset, viitattu 6.2.2020.
Ilja Lehtinen – Me Ratkaisemme Ongelmasi. Medium.com, viitattu 6.2.2020.
Care Ethics. Internet Encyclopedia of Philosophy, viitattu 6.2.2020.
Kotihoito unohti vanhuksen neljäksi päiväksi – muistisairas oli yksin pimeässä huoneessa, ilman lääkkeitä, juotavaa tai ruokaa. Yle, viitattu 6.2.2020. .
Ovet piiloon tai säppiin – näin omaiset auttavat muistisairasta, mutta professorin mukaan keinot “voivat olla vaarallisia", Yle, viitattu 6.2.2020.
Vuoden 2019 loppupuolella sanapari “feministinen aluepolitiikka” vilahti nopeasti julkisessa keskustelussa sen jälkeen, kun keskustan opiskelijajärjestö Keskustaopiskelijat olivat peräänkuuluttaneet kannanotossaan feminististä aluepolitiikkaa osaksi 2020-luvun Suomea. Kiinnitin huomioni kannanottoon, sillä feminismiä ja aluepolitiikkaa näkee harvemmin niputettuna yhteen kotimaisessa poliittisessa keskustelussa. Kannanotossa silmiinpistävää, vaikkakaan kenties ei yllättävää, oli se, että feministinen aluepolitiikka nähtiin ennen kaikkea korkeakoulupolitiikkana. Hoivapolitiikka, eli lasten sekä iäkkäiden hoivan kysymykset, loistivat kannanotossa poissaolollaan. Näin siitäkin huolimatta, että hoivapolitiikalla on historiallisesti ollut tärkeä rooli paitsi sukupuolten välisen niin myös alueellisen tasa-arvon edistäjänä.
Syitä hoivapolitiikan näkymättömyyteen kannanotossa on varmasti lukuisia, mutta uskon yhden niistä olevan se, että olemme tottuneet tarkastelemaan hoivapolitiikkaa ensisijaisesti kansallisvaltiollisena politiikkana. Suomalainen hyvinvointivaltiomalli nojaa yhtäältä universalismin ihanteeseen, eli ajatukseen siitä, että kaikille taataan tasa-arvoiset mahdollisuudet, palvelut ja etuudet asuinpaikkaan katsomatta. Suomalainen hyvinvointivaltiomalli nojautuu kuitenkin paitsi näihin ihanteisiin, niin myöskin kuntien vahvaan itsehallintoon. Kunnilla on lakisääteiset tehtävänsä, mutta myös runsaasti vapauksia siinä, miten ne palvelunsa tuottavat ja järjestävät.
Kansallinen lainsäädäntö myös jättää kunnille runsaasti liikkumatilaa monien lakien toimeenpanossa. Näin on tällä hetkellä esimerkiksi iäkkäiden hoivaa koskevissa palveluissa. Vuonna 2013 voimaan tulleessa laissa ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista eli niin kutsutussa vanhuspalvelulaissa määrätään, että kunnan on järjestettävä iäkkäälle henkilölle laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluita, jotka ovat hänen tarpeisiinsa nähden oikea-aikaisia ja riittäviä. Määrittelyt siitä, mikä on laadukasta, oikea-aikaista ja riittävää, jäävät kuitenkin tehtäväksi siellä, missä lain toimeenpano käytäntöön suoritetaan - eli kunnalliselle tasolle.
Tämä hoivapolitiikan paikallinen luonne ja se, miten näkymättömäksi se verrattain usein jää niin julkisessa keskustelussa kuin hoivaa koskevassa tutkimuksessa, muodostaa yhden väitöstyöni lähtökohdista. Väitöskirjassani olen tarkastellut paikallisuuden roolia siinä, miten naiset voivat yhdistää työssäkäyntiä ja hoivaa Jyväskylän kaupungissa. Työssäni tarkastelen hoivapolitiikkaa kokonaisuutena, joka sisältää sekä lasten että iäkkäiden hoivan. Väitöstyöni yhtenä tavoitteena oli tarkastella sitä, miten paikallinen hoivapolitiikka suhteutuu kansalliseen, mutta miten sillä on myös omat erityispiirteensä. Tätä tutkiakseni analysoin paikallista lastenhoitoa sekä iäkkäiden hoivaa koskevia asiakirjoja.
Tarkastelemani asiakirjat on julkaistu vuosien 2008 ja 2016 välillä. Näiden vuosien välistä ajanjaksoa varjostivat taloudellinen taantuma, korkea työttömyys, niukkuuden määrittämä sosiaalipolitiikka sekä puhe hyvinvointivaltion kriisistä. Taloudellisilla taantumilla on myös omat sukupuolittuneet seurauksensa ja niukkuuden ajan sosiaalipolitiikalla on vaikutuksensa erityisesti naisten asemaan yhteiskunnassa.
Väitöstyöni tulokset osoittavat, että Jyväskylässä paikallinen hoivapolitiikka on kehittynyt kohti palveluiden laajempaa markkinoistumista sekä yksilöiden ja perheiden kasvavaa hoivavastuuta. Paikallisen hoivapolitiikan suunta ei tältä osin ole yllättävä, sillä vastaavia kehityskulkuja on jo pitkään tapahtunut myös kansallisella tasolla. Kansallista ja paikallista kuitenkin erottaa se, että paikallinen hoivan markkinoistumiskehitys näyttäytyy monilta osin kansallista kehitystä nopeampana ja voimakkaampana. Tämä paikallinen markkinoistumiskehitys on yhteenkietoutunut yksilöiden ja perheiden hoivaroolia korostavien puhetapojen kanssa.
Nämä markkinoistumista sekä yksilöiden ja perheiden hoivavastuuta vahvistavat kehityskulut paikallisessa hoivapolitiikassa eivät suoraan tähtää eriytyneisiin sukupuolirooleihin, mutta toimivat usein naisille perinteisesti lankeavaa hoivaroolia vahvistaen. Nämä kehityskulut voivat johtaa myös syveneviin jakoihin naisryhmien välillä, sillä yksilöiden valinnanvapautta korostava politiikka on perinteisesti hyödyttänyt erityisesti keskiluokkaisia naisia, joilla on taloudellisia resursseja, vakaampi asema työmarkkinoilla ja tätä kautta myös enemmän neuvottelu- ja liikkumatilaa työtä ja hoivaa koskevien päätösten suhteen.
Feministisestä sekä ennen kaikkea risteäviä eroja analysoivasta intersektionaalisesta näkökulmasta katsottuna nämä kehityskulut näyttäytyvät ongelmallisina, vaikkakaan eivät yllättävinä. Suomessa kunnat ovat jo pitkään olleet haastavassa tilanteessa, kun kuntien tehtävät ovat laajentuneet samalla kun niiden tulee toimia yhä niukemmilla resursseilla. Tällaisessa tilanteessa kaikki “ylimääräinen” - jollaisena tasa-arvopyrkimykset sekä sukupuolinäkökulma usein nähdään - jää herkästi sivuun poliittisessa päätöksenteossa. Samalla taloutta koskevat kysymykset nähdään ensisijaisina, ja talouden ja tasa-arvon oletetaan usein olevan toisensa ulossulkevia.
Miten siis kohti feministisempää aluepolitiikkaa, joka ottaisi huomioon myös hoivapolitiikan? Hyvän hoivan ollessa kyseessä kysymystä resursseista ei voi ohittaa - keskeisintä olisi se, että paikallisella tasolla olisi resursseja toteuttaa hoivaa, joka olisi palvelulupauksen mukaisesti “laadukasta, oikea-aikaista ja riittävää”. Lisäksi hoivaan liittyvien lakien ja politiikkamuutosten vaikutuksia tulisi arvioida entistä enemmän paikallisella tasolla, jossa lakeja pannaan täytäntöön ja jossa niiden vaikutukset ihmisten jokapäiväiseen elämään ovat konkreettisimmin nähtävissä. Uskon, että tämä auttaisi tekemään hoivan sukupuolittuneisuutta näkyvämmäksi niin päätöksenteossa kuin niissä arkisissa käytännöissä, joissa hoivaa tehdään. Tämän näkyväksi tekemisen myötä myös hoivaan liittyviä sukupuolittuneita rakenteita ja asenteita olisi mahdollista haastaa.
Tutkijatohtori Tiina Sihto, Jyväskylän yliopisto
Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön Helsingin tutkimusryhmä kartoitti Suomessa asuvien yli 50-vuotiaiden terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä CHARM-postikyselyllä.
Kysely lähetettiin vuoden 2019 toukokuussa 3000 satunnaisesti valitulle yli 50-vuotiaalle venäjänkieliselle Suomessa. Kyselystä tiedotettiin etukäteen lehdistötiedotteella, julisteilla sekä sosiaalisessa mediassa. Kysely herätti jo ennakkoon mielenkiintoa ja siitä uutisoitiin myös Venäjällä. Kysely onnistui hyvin ja 36% tavoitelluista vastasi kyselyyn (1082 vastaajaa). Vastaajista noin puolet oli miehiä ja vanhimmat vastaajat ovat yli 90-vuotiaita. Kyselyn vastauskatoa on analysoitu ja katoanalyysin perusteella on muodostettu painokertoimet, joilla kysely saadaan painotettua perusjoukkoa edustavaksi. Tutkimusryhmällä on nyt työn alla perusraportti, joka valmistuu alkuvuodesta.
CHARM-kyselyssä kartoitetaan vastaajien toimeentuloa ja asumista, terveyttä, sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttöä, sosiaalisia suhteita sekä avun antamista ja saamista Suomessa ja ylirajaisesti, kotoutumista Suomeen, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja identiteettiä sekä teknologian käyttöä. CHARM-kyselyn vastaukset voidaan liittää myös kattavaan rekisteriaineistoon ja antaa yksityiskohtaista tietoa erilaisten palveluiden käytöstä, sairastavuudesta ja kuolleisuudesta sekä tuloista, asumisesta ja elinoloista.
Teknologian, lääketieteen ja elinolosuhteiden kehittymisen myötä ihmisten eliniänodote on pidentynyt huomattavasti länsimaissa. Euroopan tilastokeskuksen Eurostatin mukaan jo yli 19% eurooppalaisista on yli 65-vuotiaita ja ikääntyneiden määrä tulee kasvamaan tulevien vuosikymmenien aikana. Eurostatin tilastojen mukaan myös Euroopan siirtolaistaustainen väestö ikääntyy kovaa vauhtia ja ikääntyneiden ja eläkää lähestyvien maahanmuuttajien määrän kasvu on ollut jyrkkää. Tämä luo uudenlaisia paineita sosiaali- ja terveyspalveluille sekä vanhustenhoidolle, josta Suomessakin on keskustelu kiihkeästi. CHARM on ensimmäinen edustava tutkimus ikääntyneiden maahanmuuttotaustaisten ihmisten elämästä, josta tiedämme hyvin vähän sekä Suomessa että laajemmin Euroopassa. Suomalainen hyvinvointivaltiokonteksti luo mielenkiintoisen kontekstin tutkimukselle esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden käytöstä.
Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että usein maahan saapuvat maahanmuuttajat ovat suhteessa terveempiä kuin paikalliset asukkaat. Tähän viitataan terveen siirtolaisen vaikutuksena (healthy migrant effect). Pidempi seuranta on kuitenkin osoittanut, että tämä vaikutus heikkenee pidentyvän maassaoloajan myötä. Tässä tekijöinä on arveltu olevan heikompi sosiekonominen asema, syrjintäkokemukset ja/tai heikot työolot. Lisäksi maahanmuuttajat saattavat omaksua uudessa kotimaassa ruokailuun tai esimerkiksi päihteiden käyttöön liittyviä epäterveellisiä tapoja, jotka heikentävät heidän terveyttään. Myös lähtömaassa ja matkalla koettu stressi ja traumaattiset kokemukset voivat nousta pintaan mielenterveysongelmina uudessa kotimaassa. Aiemmat tutkimukset osoittavat, että verrattuna valtaväestöön, maahanmuuttajilla on suurempi riski kärsiä masennusoireista ja heikko sosioekonominen asema, heikompi kielitaito ja lyhyt asumisaika Suomessa lisäävät masennusoireiden riskiä (esim. Rask et al. 2016). Ikääntyminen tuo mielenkiintoisen näkökulman maahanmuuton ja terveyden yhteyksien tutkimukseen. CHARM-aineistossa on venäjänkielisiä monenlaisista eri taustoista. Osa on asunut maassa nuoruudesta tai nuoresta aikuisuudesta lähtien kun taas toiset ovat saapuneet maahan vasta viime vuosina. Tutkimusryhmämme onkin kiinnostunut kuinka ikä, maassaoloaika, sosioekonominen status sekä integraatio ovat yhteydessä terveyteen ja masennusoireisiin yli 50-vuotiailla maahan muuttaneilla.
Kansainvälinen tutkimus on osoittanut, että siirtolaistaustaisilla ihmisillä on muuta väestöä suurempi riski jäädä terveyspalveluiden ulkopuolelle kieliongelmien, kulttuurisyiden ja sosioekonomisten tekijöiden vuoksi. Ikääntymiseen liittyvä toimintakyvyn heikkeneminen, terveysongelmat ja esimerkiksi muistisairaudet liitettynä siirtolaisuustaustaan luovat erityisen tarpeen kulttuurisensitiiviselle hoivalle. CHARM-kyselyssä kartoitetaan vastaajien käyttämiä sosiaali- ja terveyspalveluista sekä kysytään näiden palveluiden riittävyydestä. Lisäksi kysely antaa tietoa terveyspalveluiden käytöstä ulkomailla ja ulkomaisten palveluiden käytön syistä.
Digitalisaatio muokkaa myös terveyspalvelujamme ja Suomi nähdään edelläkävijänä erilaisten digitaalisten palvelujen käyttöönotossa. Digitaalisten palveluiden nähdään säästävän rahaa ja helpottavan ihmisten asiointia. Diginäppärälle nuorelle polvelle omien terveystietojen tarkastelu tai hintojen ja palvelujen vertaaminen ja ajanvaraus sähköisesti toimivat usein helposti omalla kännykällä. Digitalisaatiolla on kuitenkin myös toinen puoli, johon viimeaikainen tutkimus on alkanut kiinnittää huomiota. Puhutaan digitaalisesta kahtiajaosta tai kuilusta (digital divide). Kuilulla viitataan sekä maantieteellisiin eroihin esimerkiksi internetin tai tietokoneiden käytössä, mutta nykyään yhä enemmän eri yhteiskuntaluokkien ja ihmisryhmien erilaisiin mahdollisuuksiin käyttää digitaalisia palveluita ja hyötyä niistä. Ihmiset, jotka ovat eniten esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen tarpeessa ovat usein muuta väestöä heikommassa asemassa koulutuksen, digi-osaamisen ja taloudellisten resurssien suhteen. Etenkin ikääntyneiden ja tai esimerkiksi kielitaidottomien näkökulmasta digitalisaatio saattaa olla este palvelujen saamiselle. Näin ollen heillä on myös vähemmän resursseja digitaalisten palveluiden käyttöön. Voidaankin puhua tietynlaisesta noidankehästä, kun sosiaalinen syrjäytyminen johtaa digitaaliseen syrjäytymiseen, joka edelleen syventää sosiaalista syrjäytymistä. CHARM-tutkimus antaa tärkeätä uutta tietoa digilaitteiden ja digitaalisten julkispalveluiden käytöstä ikääntyvien maahanmuuttajien näkökulmasta. Digitaalisten palveluiden käyttöä tutkitaan myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vetämässä DigiIN-hankkeessa (Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama konsortio), jossa myös Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön tutkijoita on mukana.
CHARM-tutkimusryhmä on käynnistämässä ensimmäisiä analyyseja, ja aineistosta on työn alla jo muutama pro gradu -tutkimus. Jos olet kiinnostunut CHARM-aineiston käytöstä tutkimuksessa tai lopputyössä, ota yhteyttä CHARM-tutkimusryhmään!
Laura Kemppainen, yliopistotutkija, Helsingin yliopisto
CHARM-nettisivut:
DigiIN-hanke:
Rask S, Suvisaari J, Koskinen S, Koponen P, Mölsä M, Lehtisalo R, Schubert C, Pakaslahti A, Castaneda AE. The ethnic gap in mental health: a population-based study of Russian, Somali and Kurdish origin migrants in Finland. Scand J Public Health, 2016; 44: 281–290.
‘How effective older people can perform choice while using social care services?’ is a question I have asked myself quite often. Creating more space for “choice” in social care has been the centre of discussion for many years in the aging societies. This is because choice is often considered as a strategy to increase user preferences so that people can organise their care according to their needs and wishes. Other arguments for choice are that it helps to increase users’ voice and control, and improve efficiency and quality in the care delivery system. Introduction of choice in social care is also considered as one of the strategies to overcome the criticism towards lack of diversity due to the public monopoly. This means that users do not need to rely solely on the public institution but rather having the opportunities to receive services from other private for-profit and non-profit organisations. One of the crucial aspects of choice is that it helps the user to ‘exit’ from their care arrangement if they feel dissatisfied. This argument comes from the Hirschman’s (1970) “Exit, Voice, and Loyalty” theory. According to the theory, if a consumer experience dissatisfaction due to delay in receiving service or poor quality of service, they may exercise their right to ‘exit’ from the firm by not buying the product or finding alternatives on the market. It is assumed that users (consumers) know what is best for them, and it is valid to a larger extent. However, the above assumption may not always be correct when it comes to older people.
Choice in social care help some users to organise their care services according to their needs. But for other users, choice may bring more disadvantage than empowerment. Older people often prefer to find an easy solution to support their care needs rather than engage in a complex process such as collecting and processing information, comparing different services and providers. Vamstad (2016) found that older people often made a poor choice while using social care service because they failed to see the purpose of choice. There has been plenty of debate on whether older people have the capacity to make a choice. This is not because they lack the willingness but because of the limitations which they accompany in their late life. With aging, older people are prolonged to various kinds of physical and mental health problems, which consequently affect the process of making a choice. Meinow et al. (2011) found that the majority of older people who could benefit most by exercising ‘choice’ cannot act as a consumer because of cognitive and physical limitations. So, the argument of exercising ‘choice’ in the later age groups is problematic.
Even with significant energy and capacity, older people are often lost in the world of information. Information is an essential component that helps a person to make a rightful choice. Processing information is not an easy job, especially when someone wants to choose a service from a pool of competitors. The first concern is where to receive adequate information about the service or service providers, and other market concerns are: how to compare the cost, the quality, and the amount of service. Additionally, older people may become concerned about how their decision will affect in the long run. Here the older person is liable for whatsoever the decision they make. For example, if the provider supplies poor quality service, the user is liable to receive service until he/she changes the provider. Once again, the same person has to go through the whole process of selecting a provider from the start. Often older people are not alone in their decision-making process. Family member(s) helps in making the decision, and for those without family, someone who is closely connected, or care workers/ care managers do the job.
In social care, one cannot evaluate the quality of a care service without using it first. So, the argument for ‘exiting’ from the service has little effect on older people, because care service cannot be considered as a product which can be easily changed without service interruption. For older people, far and the most important thing is to receive adequate service without any interruption than having an opportunity to exit from a caring relationship. In conclusion, it is a bit challenging to give a correct answer to the question of how effective older people can performing choice. For me, those people who are active, well informed and who can manage the challenges of being a consumer find it easy to navigate through the different options of care and care providers, and they make best out of ‘user choice’. But for others, who are less informed and having cognitive and physical limitations often fail to see the purpose of choice.
Jiby Mathew Puthenparambil
Ph.D Student, Ģֱ
References
Meinow B., Kåreholt I., & Lagergren M. (2005). According to need? Predicting the amount of municipal home help allocated to elderly recipients in an urban area of Sweden. Health and Social Care in the Community, 13, 366–377.
Vamstad, J. (2016). Exit, voice and indifference – older people as consumers of Swedish home care services. Ageing and Society, 36(10), 2163-2181.
Kevät ja vaalilupaukset ovat taas täällä. Tämä tarkoittaa muun muassa (1), kuinka vanhojen ihmisten palvelut laitetaan kuntoon seuraavalla vaalikaudella.
Vanhuspalvelulaki, jota kutsutaan myös ), oli vuonna 2012 kaikkien poliittisten puolueiden sydämen asia. Lain valmisteluun liittyneissä (3) kansanedustajat kertoivat puoluetaustaan katsomatta, kuinka ”me täällä puolueessa X, olemme vanhusten asialla”. Vaikka kansanedustajat olivatkin lain tarpeellisuudesta yhtä mieltä, käytiin sen joistakin sisällöistä kiivasta debattia.
Kun vanhuspalvelulain valmisteluun liittyviä keskusteluja tutkii tarkemmin, voi huomata, että kaikki kansanedustajat eivät esimerkiksi jakaneet ajatusta ), mutta se kirjattiin lakiin silti. Kotona asumista korostettiin, mutta ), ä lakiin näin ollen luotu kotona asumista ja sen myötä toimintakykyä aidosti edistäviä asioita, kuten yhteyttä ympäristöön ja muihin ihmisiin. Keskusteluissa painotettiin yli puoluerajojen hallituksesta oppositioon (4), mutta itse lakiteksti ei näitä tunnista. Lisäksi lain valmistelun yhteydessä (6), eli ne, jotka eivät kuulu toisaalta kaikista raihnaisimpiin mutta eivät myöskään ole huippukunnossa.
Lain valmistelujen ja keskustelujen edetessä jäi jäljelle ). Se ei antanut vanhalle ihmiselle subjektiivista oikeutta hoitoon ja hoivaan, kuten oli alun perin suunniteltu, ä se taannut riittävää hoitajamitoitusta, ä edes tuonut muutosta aikaisempaa lainsäädäntöön verrattuna. Lakia jopa entisestään heikennettiin vain puolitoista vuotta sen voimaantulon jälkeen, kun eduskunta päätti poistaa arvokkaan elämän pitkäaikaishoitoon pääsyn kriteereistä – opposition vastustuksesta huolimatta. Kovin isoa joukkoa kansanedustajia tämä lain heikennys ei kuitenkaan lopulta innostanut väittelyyn, sillä puheenvuoron käytti lain muuttamiseen käydyssä lähetekeskustelussa vain 16 kansanedustajaa.
Lain heikennys oli pitkä ja pitävä naula siihen asti ehkä joltisenkin toimivien vanhuspalvelujen arkkuun. Yhdessä muiden naulojen – pitkäikäisyyden yleistymisen, kuntien alijäämäisten budjettien, valtion talouskuripolitiikan, ) – kanssa, vanhuspalvelulaki mahdollisti sen, mitä olemme saaneet mediasta viimeisten viikkojen ajan todistaa: suomalainen vanhuspalvelujärjestelmä on viimeistään nyt ajautunut ahdinkoon. Tämän voi ajatella olevan seurausta viime vuosina harjoitetusta kapitalistiseen ideologiaan sitoutuneesta hallituspolitiikasta, jota ajatukset yksityisistä hoivapalveluista, julkisen vallan heikentämisestä ja talouskurista edustavat.
Tänä keväänä tulemme todennäköisesti kuulemaan yhden jos toisen kansanedustajaehdokkaan suusta kuinka ”vanhojen ihmisten palvelut ovat sydäntäni lähellä” ja kuinka ”minä ja koko meidän X-puolue on vanhojen ihmisten asialla”, ja ”meidän X-puolue tekee vanhuspalvelulaista toimivan”. Mikäli (hallitus)puolueet jatkavat edellisten hallitusten valitsemalla tiellä, eivätkä esimerkiksi ole valmiita osoittamaan vanhuspalveluihin ), ja esittämään ) on vaarana, että vaalien jälkeen uudistettava vanhuspalvelulaki jää edelleen torsoksi. Tällöin on vaarana myös, että vanhuspolitiikan retoriikan déjà vu toistuu jälleen neljän vuoden kuluttua.
Jutta Pulkki, TtT, yliopisto-opettaja ja tutkijatohtori
Tampereen yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta
Ps. Kansanedustajien erilaiset keskustelut tarjoavat rikkaan tutkimusaineiston. Kannattaa kuitenkin muistaa, että näiden keskustelujen pidempiaikainen tarkastelu saattaa aiheuttaa sivuvaikutuksena turhautumista ja lapsenuskon menettämisen demokratiaan.
(1) Suomen Kuvalehti. Politiikka 21.2.2019. .
(2).
(3) .
(4) Pulkki J, Tynkkynen L-K, Jolanki O. 2017. . Yhteiskuntapolitiikka 82: 1; 45-54.
(5) Pulkki J. 2018. . CAG -konferenssiesitys.
(6) Pulkki J, Tynkkynen L-K. 2016. ‘. Ageing & Society 36:1: 64-78.
(7) Hoppania Hanna-Kaisa. 2015. . Väitöskirja. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, politiikan ja talouden tutkimuksen laitos.
(8) Kansan Uutiset. 15.2.2019. .
(9) Yle, Vanhustenhoito 30.1.2019. .
(10) Suomen Kuvalehti. Politiikka 27.2.2019..
I had some difficulties in writing this blog post. Not because writing was hard for me, or I didn’t know what to write about but rather because I had (and still have) mostly questions and uncertainties of this issue. I’m in the beginning of my PhD project, which is going to look at the intersection of age and disability in the service system in Finland. Before I go deep into this topic, I need to clarify to myself the meaning of disability. What do we consider to be a disability and on what grounds? I was asked this question a while back on a course, and my definition was very flawed. Now I’ve been trying to think of it from a different perspective, but I still have no definite answer, only thoughts.
A very widely accepted and used definition is the one stated in UN Convention of Rights of People with Disabilities (2006): “(p)ersons with disabilities include those who have long-term physical, mental, intellectual or sensory impairments which in interaction with various barriers may hinder their full and effective participation in society on an equal basis with others”. In my opinion, this is a good definition that steers away from the medical view based on diagnoses. It is twofold: there’s the impairment and the barriers that in interaction create the disability.
According to Irving Kenneth Zola (1989), disability is a continuum rather than a dichotomous question of “have or not have”. Everyone is “at risk” of chronic illness and disability and because of that, a universal policy is the smartest. I agree that removing the barriers should be in the interest of all since disability already somehow affects us or will at some point. Isn’t disability (or impairment?) and illness a natural part of human life, really? This view can be very useful in the fight for a more accessible world: disability is normal and we all are (or at least can be) touched by it, so wouldn’t it be obvious to act accordingly?
At least for me, it sounds rational to think of disability as a continuum, since disabilities are manifold and probably most people have some sort of impairment (at this point I will change “disability” into “impairment”, when I mean the actual individual medical condition). However, not all impairments are disabling – it could also be argued that none of them are, and it is the barriers that disable - and this comes back to the “interaction with various barriers”. Isn’t disability formed also temporally, both in historical and individual context? Historically speaking, disability has meant something completely different in different times. Individually, some impairments are episodic instead of static, and disabilities can affect life in various ways across the life course even if they were static.
What about spatial conditions? In a completely accessible space, a person using a wheelchair is not disabled but stairs will be a disabling factor. In a space and time of no prejudice and discrimination, people with impairments would not be (or would be less) disabled. Yet, some impairments are severe, can cause pain and be disabling conditions even if all barriers were removed: if we think of impairment as a continuum, in the other end impairments alone can be disabling. But can a less severe impairment in interaction with spatial and temporal conditions be as disabling?
In addition to the previously mentioned aspects, there’s always the dimension of personal experiences, attitudes and values through which the world (and in this case, disability) is viewed. As people’s experiences of disability are individual and no one else can understand the individual’s need thoroughly, it seems obvious that the accessible environment or the best possible services are planned in cooperation with the potential users.
I’m wondering whether disability could be viewed as a multi-dimensional phenomenon; there’s the continuum of individual impairment and the individual experience of it in interaction with the spatial and the temporal conditions. Impairment is a part of what makes us human, and the environment we can change.
Salla Manninen
PhD Student, Ģֱ
References:
United Nations. (2006): Convention on Rights of Persons with Disabilities. Available online: .
Zola, I. K. (1989): Toward the Necessary Universalizing of a Disability Policy. The Milbank Quarterly. Vol. 83, No. 4, 2005 (pp. 1–27). Reprinted from The Milbank Quarterly, Vol. 67, Suppl. 2, Pt. 2, 1989 (pp. 401–28).
Osallistuin tiistaina 29.1.2019 Valtiovarainministeriön järjestämään ”Välähdyksiä tulevaisuuden kunnasta” –tilaisuuteen, johon osallistui parisen sataa kunnallishallinnon tulevaisuudesta kiinnostunutta asiantuntijaa eri organisaatiosta. Osallistujilta oli kysytty ennakkoon, mitkä ovat heidän mielestään tulevaisuudessa kuntiin kohdistuvat suurimmat muutosvoimat. Vastauksissa ylivoimaisen kahden kärjen kahdestatoista vastausvaihtoehdosta muodostivat digitalisaation tuomat mahdollisuudet sekä väestön ikääntyminen. Nämä molemmat muutostrendit herättävät laajaa keskustelua niin suomalaisessa yhteiskunnassa kuin muissakin länsimaissa, joissa väestö ikääntyy ja digitalisaatio etenee yhä laajemmin yhteiskunnan eri osa-alueille.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli vuonna 2017 65-84 -vuotiaiden määrä 18,7 % koko väestöstä ja yli 85-vuotiaiden määrä 2,7 % eli yhteensä noin 1,18 miljoonaa yli 65-vuotiasta. Vuoteen 2030 mennessä vastaavien lukujen ennustetaan kasvavan 22,3 %- ja 3,9 %-yksikköön, yhteensä noin 1,47 miljoonaan. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (2019) mukaan kehitys näkyy jo nyt vanhuspalveluissa merkittävänä asiakasmäärien kasvuna, joista suhteellisesti yhä suurempi osa on paljon palveluita tarvitsevia asiakkaita (esimerkiksi enemmän kuin yksi kotihoitokäynti päivässä). Asiakasmääriin vastaaminen ja palveluiden laadun parantaminen vaatisivat ; jo tällä hetkellä palveluissa kärsitään liian pienistä hoitohenkilökuntamääristä ja hoidon laatu on kärsinyt (THL 2019; NORDCARE2-tutkimus 2018). Samaan aikaan kuitenkin sote-palveluiden kustannuksia on pyritty karsimaan kuntakentällä ja myös sote-uudistuksen yhtenä tavoitteena on hillitä kustannuskehitystä.
Digitalisaatio näkyy vahvasti myös vanhuspalveluissa, joskin teknologinen kehitys alalla on toistaiseksi ollut verrattaen hidasta ja vasta viime vuosina uutta teknologiaa on otettu käyttöön laajemmin. Tähän asti teknologian käyttö on liittynyt pääsääntöisesti asiakkaiden turvallisuuteen (turvapuhelin, turvaranneke, liikeanturit jne.), mutta soveltamiskeinot ovat laajentumassa ja monipuolistumassa. Kunnat ja sote-kuntayhtymät ovat piloitoineet erilaisia uusien teknologioiden käyttöön ottoa (mm. etäkäynnit ja virtuaalikuntoutukset) ja uusia toimintamalleja niihin perustuen. Edellä mainituista asioista johtuen vanhuspalveluiden digitalisaatiolle on ladattu suuria odotuksia etenkin valtion ja kuntien johdoissa palveluiden uudistamiseksi ja kustannusten vähentämiseksi.
Kuntien ja sote-kuntayhtymien vanhuspalveluiden kehittämisessä sekä Suomen nykyisen hallituksen politiikassa on yhä enemmän painotettu vanhuspalveluiden asiakkaiden kotona asumista. Toukokuussa 2018 vanhuspalveluissa oli kaikkiaan noin 93 000 asiakasta, joista 57 prosenttia oli kotihoidossa ja 43 prosenttia ympärivuorokautisessa hoidossa (THL 2019). Hallituksen on painotettu nimenomaan iäkkäiden kotona asumisen ensisijaisuutta ja tavoitteena on ollut kehittää palvelutarpeeseen vastaamista koti- ja omaishoidon kautta. I&O-kärkihankkeessa on toteutettu eri maakunnissa erilaisia pilotteja ja kokeiltu uusia toimintamalleja. Näissä kokeiluissa digitalisaation rooli on ollut merkittävä ja kotihoitoa on kehitetty uutta teknologiaa hyödyntäen. Kokeilujen tulokset ovat olleet lupaavia ja oikein sovellettuna teknologian on havaittu tukevan vanhuspalvelutyötä. Myös sosiaali- ja terveysministeriön sekä Kuntaliiton laatimassa viimeisimmässä ”” suositetaan teknologian täysimääräistä hyödyntämistä vanhuspalveluissa. Poliittinen tahtotila ja tavoitteet vanhuspalveluiden kehittämisessä on siis laskettu laajalti digitalisaation varaan.
Teknologian käyttöönotossa vanhuspalveluissa on kuitenkin koettu erilaisia haasteita, joista teknologisen kehityksen nopeus on jo itsessään iso haaste. Monilla kunnilla ja sote-kuntayhtymillä on vaikeuksia hankinnoissa ja uuden teknologian soveltamisessa tarkoituksenmukaisesti; mitä tarkoitusta varten uutta teknologiaa tai digitaalista palvelua hankitaan ja mitä sen odotetaan aikaansaavan osana kunnan vanhuspalveluita? Millaista teknologiaa on nyt tarjolla ja mitä tulee tarjolle lähivuosina? Miten eri teknologiset ratkaisut ja järjestelmät saadaan integroitua järkeviksi kokonaisuuksiksi, jotta tuloksena on laadukas, digitalisoitu vanhuspalveluiden kokonaisuus? Näitä kysymyksiä ja haasteita varten on mm. ja ) tuotettu ohjeistuksia vanhuspalveluita järjestäville ja tuottaville organisaatioille teknologian hankkimisesta, joiden avulla tyypillisimmät ongelmat ja puutteet hankintavaiheessa ja käyttöön otossa voidaan välttää ja saadaan aikaan merkityksellisiä tuloksia.
Potentiaali vanhuspalveluiden laadun edistämisessä uuden teknologian avulla on olemassa, joka täytyy hyödyntää niin hyvin kuin mahdollista. Mutta sen toteutuminen vaatii mm. onnistumisia teknologian hankinnassa sekä palveluita tuottavien ja järjestävien organisaatioiden uudistamisissa ja muutosjohtamisessa. Alussa tarvitaan merkittäviä investointeja teknologian käyttöön otossa ja henkilöstön koulutuksessa sekä tietysti myös aikaa. Teknologia on loppujen lopuksi kuitenkin väline ja resurssi vanhuspalvelutyön tueksi. Ratkaisevinta palvelun laadulle on käytettävän teknologian sijaan ennen kaikkea hoitavan henkilökunnan mitoitus asiakasmäärän suhteen (mm. ). Prioriteetit palvelun laadun suhteen ovat keskeisessä roolissa myös palveluita digitalisoitaessa, mikä kytkeytyy poliittisten valintojen tekemiseen ja strategisten tavoitteiden asettamiseen vanhuspalveluiden kehittämisessä.
Lähitulevaisuudessa on seurattava, miten eri tavoin digitalisaatio vaikuttaa vanhuspalveluihin sekä tutkittava kriittisesti digitalisaatioon latautuvia odotuksia ja tarkoitusperiä. Edistyykö vanhuspalveluidenpalveluiden laatu aidosti uuden teknologian avulla vai päinvastoin pikemminkin huononee, jos teknologiaa esimerkiksi sovelletaan vain tehostamistarkoituksessa asiakasmäärän nostoon per hoitava työntekijä? Lisäksi on syytä tutkia, muuttavatko digitalisoituminen ja uudet teknologiat odotuksia vanhuspalveluiden suhteen. Mitä kaikkea odotetaan tulevaisuudessa toteutettavan kotihoidossa videopuheluvälitteisen etäkäynnin yhteydessä ja minkälaiset tilanteet vaativat hoitohenkilökunnan varsinaista käyntiä asiakkaiden luona? Tai miten vastuut jakautuvat vanhuspalveluista vastaavien organisaatioiden, työntekijöiden, asiakkaiden ja heidän läheisten välillä? Tässä vain muutamia tutkimusaiheita siitä, jääkö digitalisaatio vanhuspalveluissa lopulta vain toiveiden tynnyriksi vai saadaanko vanhuspalveluissa aikaan laadukas muutos digitalisaation avulla.
Joonas Karhinen
Projektitutkija
Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikkö
Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto
äٱä:
Tilastokeskus: Väestörakenne 2017
Kröger, Teppo & Van Aerschot, Lina & Puthenparambil, Jiby Mathew (2018): Hoivatyö muutoksessa : suomalainen vanhustyö pohjoismaisessa vertailussa. Jyväskylän yliopisto.
Hammar T., Mielikäinen L., Alastalo H. Teknologia tukee kotihoidon asiakkaan omatoimisuutta ja turvallisuutta – eroja käyttöönotossa maakuntien välillä. Tutkimuksesta tiiviisti 44, joulukuu 2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.
LUT, Vanhustyön digitalisaatio kärsii sudenkuopista
Sosiaali- ja terveysministeriö ja Kuntaliitto (2017): Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2017–2019.
KÄKÄTE-projekti, Loppuraportti:
Published originally in the JYUnity science blog
Ageing is a widespread phenomenon. You, me and Joe Public are ageing every year, every hour, every second. Ageing starts from the moment of insemination and ends with our last breath. In fact, “life” could be a synonym for ageing.
We all age, but how we do so differs. One of us may remain relatively fit and healthy until 103, one may have a stroke at 81, and one may get Alzheimer’s at 49. In recent decades, the average lifetime has become longer and the number of healthy years has increased. An average, however, hides a wide dispersion: not everyone reaches the age of 90 in good health.
Yet modern society wants to make illness and the resulting need for care invisible. You don’t really see older people on talk shows and even nursing homes are advertised with images of healthy and wealthy third-agers enjoying their carefree retirement. Everyone is expected to take such good care of their health that no medical care or nursing will be needed. This is supposed to save the public economy from feared problems of fiscal sustainability. As a result, Finnish authorities can continue to grant subsidies to business – which are known to be ineffective – that are four times larger than what is invested in the home care costs of older people.
The coverage of home care in Finland has decreased almost 50% since the 1990s, and nowadays less than 12% of people over 75 receive regular home care. At the same time, there has been a major decrease in institutional care, meaning that many older people with extensive service needs end up within home care. However, the home care services of municipalities have not been able to respond to the increasing needs. Studies show that in this situation many older people are left without the help they need. What’s more, many cannot afford to pay the increased service fees. This has resulted in attention-grabbing tabloid headlines: several old persons have been found dead in their homes, having been left without care.
A healthy lifestyle and physical activity can slow the ageing process and decrease the risk of illness – but only to a certain extent. Those who lead a healthy lifestyle also get cancer and suffer from memory disorders. Whereas one person might enjoy retirement for a long time in good health, another may die of a heart attack in middle age. Yet another may have his second stroke at the age of 70 and need constant help and care for the rest of his life. Ultimately, ageing is like a gigantic lottery in which you can only hope that your ticket and that of your loved ones will not be chosen. We must remember to demand that decision-makers ensure help for everyone to whom the lottery brings illness and the need for assistance – after all, it’s just a question of time until our own number comes up.
Teppo Kröger
Professor of Social and Public Policy
Head of the Centre of Excellence in Research on Ageing and Care
Department of Social Sciences and Philosophy
Populations across Europe are rapidly ageing. One of the most critical cases is Poland, Europe’s 8th largest nation with the population currently of 38 million. The population of Poland is projected to decrease to 32 million by 2050. This is due to three worrying and co-occurring demographic trends: 1) large-scale emigration of working age and younger Poles; 2) extremely low birth rate (currently 1.32 children per woman); 3) strong political resistance of immigration.
The Polish population is not only declining but also getting older. By 2030, 27% of the population is projected to be 65 or older. Growing old in Poland is simply tough. Life expectancy is still low in European standards, 82 years for women and only 74 years for men. Pensions are small (the average pension is 400 to 500 € a month, one of the lowest levels in the EU) and often an older person have to financially support their children and grandchildren as the welfare coverage is patchy at best. Just to note: the unemployment benefit in Poland for those who have worked 1 to 5 years is currently about 140 € for the first three months, reduced amount for the next three months, and after that nic. The so called co-residence index is high: three generations sharing the grandmother’s small apartment is not unusual. And when health deteriorates and functional ability decreases, things only get tougher. In Poland you have a legal duty to support your family members, including your parents. This extends from informal care to financial provision. Parents can, for example, sue their adult children, if they are not financially supporting them. Family members account for the overwhelming majority of caregivers. This is also a gender issue: the Polish culture strongly - and even increasingly in the current political climate - defines women as the primary caregivers.
Since 2004 millions of working-age and younger Polish citizens have emigrated to other EU countries, and Poles are now the largest migrant group in many countries, including the UK and Ireland. At the same time their ageing parents remain in Poland. This is a cause of huge anxiety and concern for many families – but seems to be not so much concern for the Polish government. In transnational contexts and in the presence of weak institutional support, care of elderly parents has been transformed into remittances mostly sent by migrating women as the “moral order” is maintained despite geographic distance (Krzyżowski & Mucha, 2014). Sometimes money goes to siblings in Poland who directly care for the elderly parent (e.g. the elderly parent lives with them). And when the only daughter migrates, the son rarely takes up her culturally determined obligations but the possible daughter-in-law will have to step in and provide her parents-in-law with personal care, often causing tensions in families (Krzyżowski & Mucha, 2014).
There are no general care standards and nearly 20% of the local administration units do not provide any home care services for the elderly. The Polish long-term care (LTC) system is closed, hard to access, fragmented, and among the very poorest in Europe in terms of the organisation and provision of care (Styczynska, 2012). The eligibility criteria for LTC services are not unified, but typically include poverty, limited functionality and lack of relatives. Care services may only be granted if there is no family, or the family members (adult children or other relatives) are unable to provide the needed help and care for their elderly or disabled parents or other relatives. It is also possible to make an agreement with someone outside or inside the family to exchange the ownership of property (apartment or house) for help and nursing care (Beck et al., 2014); when the elderly person dies, the children will not get the property, instead the carer will get it in exchange of earlier care services.
The three big demographic trends, that is, ageing, emigration and low birth rate, jointly cause vast challenges for the Polish economy, health and social care, and pension systems. Since the life expectancy of Polish women is much higher than of men, and since the women (as mothers, wives, daughters, daughter-in-laws and granddaughters) are held responsible for caregiving, the demographic challenges particularly negatively affect women. The magnitude and implications of these challenges have been largely neglected equally by the past neoliberal as well as the current ultraconservative political establishments.
Anne Kouvonen, Professor of Social Policy, University of Helsinki
References:
Beck O, Kędziora-Kornatowska K, Kornatowski M. (2014) Long-term home care in Poland – framework, problems, prospects. Hygeia Public Health 49(2): 192-196.
Krzyżowski L & Mucha J. (2014) Transnational caregiving in turbulent times: Polish migrants in Iceland and their elderly parents in Poland. International Sociology 29(1):22-37.
Leszko M, Zając-Lamparska L, Trempala, J. (2015) Aging in Poland. The Gerontologist 55(1):707–715.
Styczynska, I (2012). Provision of Long Term Care for the Elderly in Poland in Comparison to Other European Countries. CASE Policy Briefs, Europe, Labor market, social policy and social services, long-term care. (Accessed 8th October 2018)
Koti on tärkeä. Se, missä ja miten ihmisen tulisi ikääntyä ja ikääntyessään asua, on aihe, joka herättää helposti intohimoja puoleen ja toiseen. Se, miten arjessa tarvittava apu ja hoiva järjestetään, liittyy kiinteästi asumiseen. Asuinpaikasta riippuu, keitä on lähellä, mistä palveluja saadaan ja miten arjen asiat saadaan sujumaan. Lähes jokaisella on mielipide siitä, mikä on paras asumismuoto ja miten mahdollinen apu pitäisi organisoida. Useimmilla on myös kokemusta lähipiirin erilaisista järjestelyistä. Hyvä ja toimiva asunto- ja hoivapolitiikka ei saa olla irrallaan arkikokemuksesta, vaan politiikan tueksi tarvitaan tietoa siitä, millaiset vaihtoehdot koetaan hyviksi ja toivottaviksi. Siksi omakohtaisten kokemusten kuuleminen on tutkijalle arvokasta.
Tutkimme ikäihmisten asumisen ja hoivan siirtymiä. Haastattelimme yli 75-vuotiaita keskisuomalaisia ja kysyimme heidän asumiseen liittyvistä unelmistaan. Kertomuksia kertyi varsin laaja kirjo: yksi unelmoi saaresta Välimerellä, toinen automatisoidusta helpon asumisen kodista, kolmas pienestä punaisesta tuvasta ja perunamaasta. Olipa unelma sitten millainen tahansa, yhteisenä piirteenä kuvauksissa toistui kodin ja asumisen merkitys hyvän arjen elämisen mahdollistajana. Monelle jo nykyinen koti rinnastui unelmaan. Vapaasti siteeraten Eevaa, 80-vuotiasta haastateltavaamme, voisi luonnehtia hyvän arjen palapelin osasia seuraavalla tavalla: Hyvät kulkuyhteyvet kaupunkiin, lapset, jotka tullee avuks sillon, jos ei ennää ihte jakseta, ja kaupat on lähellä ja kirkko on lähellä, niin oikeastaan, mitäs me ennää tarvitaan. Että ne on siinä ne tärkeet, mitä tän ikäset ihmiset kaipaa.
Kaikkea ei aina tarvitse tehdä helpoimmalla tavalla. Monet meistä nauttivat esimerkiksi mökillä puuhastelusta: tulien sytyttelystä, vesien kantamisesta saunaan ja öljylampun kajossa istuskelusta. Se ei kuitenkaan ole monelle toimiva arkipäivän ratkaisu, etenkään jos fyysiset voimat tai toimintakyky eivät ole enää ennallaan. Käytännölliset ja toimivat asumisratkaisut merkitsevät ikäihmisille mahdollisuutta jatkaa itsenäistä elämää. On myös tärkeää, että läheltä löytyy niitä ihmisiä, joilta uskaltaa ja voi pyytää apua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita läheisten pelkistämistä auttamisresurssiksi, vaan monet haastateltavista arvostivat askareiden tekemistä yhdessä tai säännöllistä kuulumisten vaihtoa lähipiirin kanssa.
Haastatteluista kävi ilmi, että oma rauha ja yksityisyys koetaan tärkeäksi, mutta samalla moni kaipasi ympärilleen oman ikäistä seuraa, jonka kanssa voisi harrastaa erilaisia asioita: käydä teatterissa, kahvilla, kalassa tai lenkillä. Sosiaalisten suhteiden lisäksi toivottiin myös elämää lähelle: mahdollisuutta asua niin, että se tarjoaisi tilaisuuksia osallistua aktiiviseen tekemiseen ja harrastamiseen sekä muiden tekemisen seuraamiseen. Tämä tarkoitti haastateltaville elämän läheisyyttä. Raakel tiivisti toiveensa osuvasti todetessaan, että kuule mä oon tätä mehtää ja tätä kattellu niin kauheesti, et kyl mie haluun nähä jo liikettä ja ihmisiä’, että ku ei mitään jaksa niin siitä voi seurata sitä liikennettä siinä.
Kaikilla meillä on unelmia. Usein asumisen haaveet liittyvät siihen elämänvaiheeseen, jota eletään: lapsiperhevaiheessa kaivataan suurempaa asuntoa ja pihaa, vanhemmalla iällä arvostetaan asumisen helppoutta, läheisiä ihmissuhteita ja palvelujen läheisyyttä. Harvempi haaveilee luksuksesta ja ylellisyyksien sijaan unelmien kuvaukset rakentuvat pienemmistä, mutta erittäin tärkeistä arjen asioista. Unelmien kirjo kuvastaa sitä, miten merkittävää on löytää tapoja elää oman näköistään elämää. Itselle sopiva asuminen tarjoaa tilan arkisten, mutta perustavanlaatuisten asioiden toteutumiseen: toimijuuteen, itsenäisyyteen, mielekkääseen tekemiseen, läheisiin ihmissuhteisiin ja turvalliseen arkeen. Tämän vuoksi tarvitaankin erilaisia asumisen vaihtoehtoja, jotta jokainen meistä löytäisi tavan ja paikan elää itselle mielekästä ja arvokasta elämää myös elämän loppupuoliskolla.
Kirjoitus perustuu Kaupunkielämää Jätkäsaaressa -tapahtuma esitykseen.
Kirjoittajat: Paula Vasara & Lina van Aerschot, Jyväskylän yliopisto
Hyvin vanhojen ihmisten määrän kasvu sekä heidän suhteellisen väestöosuutensa kasvu on ollut ennenäkemättömän nopeaa. Kuluneen 40 vuoden aikana, 80-vuotiaiden määrä on tuplaantunut (nyt 300 000), 90-vuotiaiden määrä on lähes nelinkertaistunut (50 000) ja satavuotiaiden määrä on yli viisinkertaistunut (854). Terveydenhuoltopolitiikan tavoitteet terveyden maksimoinnista tai ainakin elinajanodotteen kasvamisesta ovat siis toteutuneet. Elinajanodotteen positiivista kehitystä voidaan pitää suurena saavutuksena ja onhan se myös kansallisen ylpeyden aihe. maaliskuussa kuudennen kerran tiedon siitä, missä elävät maailman onnellisimmat ihmiset ja Suomi pääsi ehkä vähän yllättäenkin paalupaikalle. Yhtenä eri maiden onnellisuutta selittävänä tekijänä oli elinajanodote.
Elinajanodotteen ja terveyden positiivinen kehitys ei ole kuitenkaan ollut yhtä nopeaa kaikissa väestöryhmissä. Yleisesti puhutaan terveyseroista, kun tarkoitetaan systemaattisia eroja terveydentilassa, sairastavuudessa ja kuolleisuudessa eri väestöryhmien välillä. Suomessa on tunnetusti suuret terveyserot. Naisilla on lähes 6 vuotta korkeampi elinajanodote kuin miehillä ja Pohjanmaalla eletään kolme vuotta pidempään kuin . Myös sosioekonomiseen asemaan yhteydessä olevat erot terveydessä ovat suuria, sillä ylimmän ja alimman tuloluokan välinen 25-vuotiaana on miehillä 10 vuotta ja naisilla 5 vuotta.
Olen tarkastellut terveyseroja koulutusryhmittäin sekä aikaisempaan ammattiasemaan perustuen 90 vuotta täyttäneessä tamperelaisväestössä. Tulokset kertovat tarinaa terveyserojen kestävyydestä, sillä korkeammassa sosiaalisessa asemassa olevilla oli parempi toimintakyky, he olivat harvemmin monisairaita ja he myös arvioivat terveytensä itse paremmaksi kuin heikommassa asemassa olevat. Myös kuolleisuus erosi koulutus- ja ammattiryhmien välillä, mitä selittävät heikommassa asemassa olevien huonompi terveys ja toimintakyky.
Sosioekonomisten terveyserojen olemassaolo on yksi epidemiologisen tutkimuksen johdonmukaisimpia havaintoja ja sosioekonominen asema on yksi voimakkaimmista, ellei voimakkain yksittäinen terveyden määrittäjä. Se että keski-ikäisessä väestössä hyvin tunnetut terveyserot jatkuvat elämän viimeisiin vuosiin saakka, kertoo eriarvoistavien rakenteiden kestävyydestä. Erityisesti kun otetaan huomioon, että hyvin vanhat ovat läpi käyneet monenlaista valikoitumista aina sodista lähtien. Jotain valikoitumisesta kertoo sekin, että Suomessa vuonna 1920 syntyneistä naisista lähes 20% ja miehistä lähes 6% saavutti 90-vuoden iän.
Käsitykseni mukaan vanhuudessa havaitut systemaattiset terveyserot ovat pääosin seurausta läpi elämän jatkuneista eroista sellaisissa resursseissa kuin valta, tiedot, taidot ja varallisuus. Eriarvoistaviin rakenteisiin puuttuminen on tärkeää kaikissa ikävaiheissa koska seuraukset voimme nähdä vielä 90-vuotiaidenkin terveydessä. Vaikka terveyserot olisivat muodostuneet jo nuoruudessa, niiden suuruuteen voidaan vaikuttaa vielä vanhuudessakin. Esimerkiksi terveyspalvelujärjestelmän merkityksen on arveltu kasvavan terveyseroja välittävänä ja ylläpitävänä tekijänä, mikä on erityisen huolestuttavaa tilanteessa, jossa hyvin vanhojen ihmisten määrän odotetaan edelleen kasvavan ja kun tiedetään, että vajeet toimintakyvyssä lisääntyvät iän myötä.
Vajeet toimintakyvyssä tarkoittavat käytännön elämässä jonkinasteista avun tarvetta. Avuntarve on naisilla yleisempää kuin miehillä muun muassa pidemmän eliniän ja leskeytymisen vuoksi. Korkeampaan sairastavuuteen ja toimintakyvyn vajeisiin perustuva avuntarve on suurempaa myös heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevilla verrattuna korkeassa asemassa oleviin. Aikaisemmin hyvin vähälle huomiolle jäänyt aihe, palvelujen käyttö sosiaaliryhmittäin, on kuluvan kevään aikana tuotu esille useammissa raporteissa ja mediassakin sitä on sivuttu.
raportoi, että kahteen alimpaan tuloviidennekseen kuuluvista yli 65-vuotiaista 11% ei käynyt viimeisen vuoden aikana lääkärissä taloudellisten ongelmien vuoksi. Neljän pitkäaikaissairausjärjestön (2018) mukaan, lähes joka neljäs pitkäaikaissairas on joutunut tinkimään ruoasta tai muista välttämättömistä menoista hankkiakseen tarvittavat lääkkeet ja joka kymmenes on jättänyt lääkkeet ostamatta niiden hinnan vuoksi. Sairauksien varhainen toteaminen nopeuttaa paranemista sekä parantaa hoidon ennustetta, joten taloudellisen tilanteen vuoksi hoidotta jääminen saattaa johtaa kasvaviin terveyseroihin.
Hannikaisen tutkimus osoitti myös, että kotipalvelua tarvinneista alimpaan tuloviidennekseen kuuluvista yli 75-vuotiaista 26% koki, että apu ei ollut riittävää tai sitä ei saatu lainkaan. Ympärivuorokautisen pitkäaikaishoidon nopean rakennemuutoksen (laitospainotteisesta kohti tehostettua palveluasumista ja kotona asumista) kustannusvaikutuksia kotitalouksille on lähes mahdotonta arvioida, sillä maksut vaihtelevat palvelun, palveluntarjoajan ja muun muassa kunnan mukaan. Muutama viikko sitten ilmestyneessä (2018) sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista todetaan, että asiakasmaksujen muutosten vaikutuksia palvelujen käyttöön ei ole juuri lainkaan selvitetty, joten niiden vaikutuksia terveyseroihin tai kansanterveyteen ei tunneta tarkasti. Selvityksessä kuitenkin osoitetaan, että vaikka osa asiakasmaksuista on tulosidonnaisia, pienituloiset maksavat palveluista enemmän suhteessa tuloihinsa. Ulosottoon päätyneiden sosiaali- ja terveydenhuollon maksujen määrä oli 350 000 kappaletta vuonna 2016.
Pienituloisilla on suurempi tarve palveluille suuremman sairastavuuden vuoksi ja he maksavat niistä suhteellisesti enemmän kuin korkeammissa tuloluokissa olevat. Julkisten palvelujen (liian) korkeat asiakasmaksut sekä palvelujen riittämättömyys ovat oiva maaperä eriarvoisuuden lisääntymiselle, sillä ne joilla on hyvä taloudellinen tilanne voivat hankkia palveluja myös yksityisesti. (2018) arvion mukaan vuosittainen kuolemien määrä kasvaa nykyisestä 53 000:sta 66 000:een vuoteen 2040 mennessä, mikä tarkoittaa myös hoivan ja hoidon tarpeen kasvua. Kuoleman läheisyys lisää palvelujen tarvetta mutta toisaalta myös se, että ihmiset kuolevat yhä vanhempana. Kun veronmaksukyvyn on arvioitu säilyvän ennallaan, nykyisillä käytännöillä hoivaresurssit vähenisivät hoivan tarpeen kasvaessa. Uudistuksia kaivataan, sillä jo nykytilanteessa asiakasmaksut näyttävät vaikuttavan sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöön.
Heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevat vanhat ihmiset kohtaavat enemmän terveysriskejä ja terveysongelmien ilmetessä heillä on vähemmän erilaisia resursseja terveydentilan palauttamiseen. Heillä on myös vähemmän mahdollisuuksia toimintakykynsä ylläpitoon ja siten myös itsenäiseen asumiseen. Suomessa terveyspolitiikka on perustunut kansalaisten yhdenvertaisuutta korostaviin arvoihin ja periaatteisiin. Voimmeko vielä puhua universaaleista palveluista vanhimpien ikäryhmien osalta, kun näyttää siltä, että riittävät palvelut eivät ole kaikkien saatavilla maksukyvystä riippumatta?
Linda Enroth, Tutkijatohtori
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta (terveystieteet) ja Gerontologian tutkimuskeskus
Tampereen yliopisto
Vanhustenhoitotyön henkilökuntamitoitus on Suomessa Pohjoismaiden matalin. Puolet Suomen hoivatyöntekijöistä katsoo, että heillä on työssään liian paljon tekemistä. Peräti kolme neljästä työntekijästä on huolissaan siitä, että työntekijöiden vähäisyys aiheuttaa riskejä asiakkaille. Samalla työntekijöiden mahdollisuus vaikuttaa itse päivittäiseen työhönsä on vähäistä: vain noin neljännes työntekijöistä näkee vaikutusmahdollisuutensa hyvinä. Useampi kuin kaksi viidestä kokee, ettei johto luota henkilökuntaan vaan harjoittaa ”liian paljon ohjausta ja kontrollointia”. Nämä tiedot ovat peräisin vuodelta 2015 ja ne käyvät ilmi ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön johtajan Teppo Krögerin ja tutkijoiden Lina Van Aerschotin ja Jiby Mathew Puthenparambilin vastikään julkaisemasta .
Tutkimustulokset saivat tuoreeltaan runsaasti mediahuomiota. Keskisuomalaisen toimittaja Anita Kärki nosti tarkkanäköisesti esiin hoiva- ja hoitotyöntekijöiden kokemukset johdon harjoittamasta kontrollista. Kontrollin tilalle Kärki peräänkuulutti työelämän uusien oppien soveltamista myös vanhustyöhön. Uudet opit Kärki kiteytti asiantuntevasti: ”Anna koulutetulle, ammattinsa osaavalle työntekijälle mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä ja ٲäٳä hoitaa hommansa. Vastavuoroisesti työntekijä sitoutuu tehtäviinsä entistä paremmin. Vielä makoisampaa työnantajan näkökulmasta on, että työntekijä alkaa pohtia työnsä kehittämistä ja etsiä keinoja työnsä parantamiseksi – siis tehostamiseksi.”
Helmikuussa valmistuneessa tutkin juuri yllä mainittujen oppien jalkautumista julkisen sektorin vanhushoivatyöhön. Helsingin koti- ja laitoshoidossa vuosina 2011–2013 toteutettujen haastattelujen perusteella tarkastelin, miltä Kärjen – ja monien muiden1 – esittämät toiveet vanhustyön laadun ja tehokkuuden samanaikaisesta parantamisesta näyttivät hoitotyön keskijohdon (kuten osastonhoitajien ja kotihoidon ohjaajien) sekä lähi- ja sairaanhoitajien näkökulmasta.
Tutkimissani organisaatioissa Kärjen peräänkuuluttamat opit ja ihanteet olivat selvästi tuttuja ja arvostettuja. Erityisesti keskijohdon edustajat etsivät itselleen arvostusta nykyaikaisina johtajina, jotka eivät kontrolloi vaan motivoivat, valmentavat ja aktivoivat alaistensa itsenäistä toimijuutta. En pidä havaintoa yllättävänä. Suomessa vanhustyötä koskeva poliittinen keskustelu on korostanut työn organisoinnin ja johtamisen tärkeyttä jo vuosikausia (tästä keskustelusta ks. esim. Hanna-Kaisa Hoppanian ). Johtamistaito on kirjattu myös kelpoisuusvaatimuksena sosiaalialan johtotehtäviin. En ole toistaiseksi tavannut ketään, jolle vanhustyön johtamistaito tarkoittaisi johtajan kykyä kontrolloida lähimpiä alaisiaan.
Mikä siis estää työelämän uusien oppien soveltamista vanhustyöhön, mikäli nämä opit ovat yleisesti arvostettuja, jopa ihannoituja? Oletettavasti yhtenä syynä ovat vanhushoivan yksiköiden raportointivelvollisuudet, joita kunnat ovat viime vuosikymmeninä jatkuvasti lisänneet, osittain laaduntarkkailun ja asiakkaiden oikeusturvan nimissä. Paradoksaalisesti nämä keinot ovat kääntymässä omia tavoitteitaan vastaan2 – keskijohdosta riippumatta. Krögerin ja kumppaneiden noin 70 prosenttia hoitajista koki, että liian suuri osa heidän työajastaan kului tehtyjen töiden kirjalliseen raportointiin.
perusteella väitän, että työelämän uusien oppien jalkautumista vanhustyöhön hidastavat myös hoivatyön niukat resurssit. Nykyaikaiselta kuulostava oletus, jonka mukaan työhönsä sitoutuneet ammattilaiset kykenevät itsenäisesti kehittämään omaa työtään, edellyttää toista oletusta: työtä on mahdollista kehittää ilman resurssien lisäämistä. Mikäli hoitajat kyseenalaistavat jälkimmäisen oletuksen, on todennäköisenä seurauksena ristiriitoja hoitajien ja keskijohdon välille. Keskijohdon pyrkimys parantaa hoivan laatua tukemalla hoitajien ٲäٳä ja työhön sitoutumista voi hoitajien silmissä näyttää arjesta vieraantuneelta toiveajattelulta. Pahimmillaan ristiriidat kuormittavat kaikkia osapuolia. Pelkään, että tämä kuormitus tulee jatkossa lisääntymään, mikäli hoivatyöpaikkojen paine parantaa hoivan laatua ja tehokkuutta kehittämällä johtamista ja työntekijöiden ٲäٳä – ilman taloudellisia lisäresursseja – edelleen kasvaa. Tämä ei toki tarkoita, etteikö myös johtamisessa ja työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksissa olisi kehitettävää. Tähän kehittämiseen vanhustyön henkilöstö tarvitsee kuitenkin aikaa, resursseja ja toimintaympäristönsä tukea.
Antero Olakivi, VTM (väit.)
Tutkija, CoE AgeCare
Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto
1 Jenni Kulmala (toim.): Parempi vanhustyö. Menetelmiä johtamisen kehittämiseen. Jyväskylä: PS-kustannus.
2 Hanna-Kaisa Hoppania, Olli Karsio, Lena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen ja Minna Zechner (2016): Hoivan arvoiset: Vaiva yhteiskunnan ytimessä. Helsinki: Gaudeamus, sivu 106.
Ylen tammikuussa julkaisema sarja lähestyy ikäihmisiin ja tietotekniikkaan liittyviä ennakkokäsityksiä uudella tavalla. Esimerkin nettipankin opetteleminen on toki tärkeää, mutta onko se lopulta kovin mielenkiintoista? Sen sijaan, että ohjelmassa keskityttäisiin koulumaisesti älypuhelimien ja tietokoneiden teknisiin ongelmiin, nuoret somevaikuttajat ja Youtuben ammattilaiset tutkivat yhdessä 74–91-vuotiaiden ikäihmisten kanssa, millaisia asioita netistä ja somesta voi ylipäätään löytää. Sarjan pääpaino onkin siinä, miten nykypäivän moderni digimaailma voisi kokonaisuutena palvella senioreiden arkipäivää ja avata heille juuri niitä kiinnostuksen kohteita, jotka ovat ikäihmisille itselleen mieluisia.
Kaikilla ikäihmisillä ei ole samanlaisia tietoteknisiä valmiuksia, ä välttämättä haluakaan olla mukana teknologian kehityksessä tai sosiaalisessa mediassa. Täysipainoista ja itselleen sopivaa elämää voi epäilemättä viettää myös digitaalisen maailman ulkopuolella.[1] On kuitenkin selvää, että uusien laitteiden ja sovellusten opetteleminen motivoi, kun se tapahtuu myönteisissä asiayhteyksissä ja toimii välineenä johonkin mielekkääseen, tarpeelliseen tai jopa jännittävään. Jo unohtuneet harrastukset virkoavat ja syntyy kokonaan uusia. Seniorit somessa -ohjelmassa nähdään muun muassa, kuinka Google-haulla voi löytää ompeluohjeita, yhteiskunnallisen vaikuttamisen tapoja sekä ystäviä, ja miten Facebookissa tai WhatsAppissa luodaan ystävien tai perheen kesken ryhmiä ja jaetaan kuvia.
Ikäihmisten teknologiasuhteesta kiinnostuneena tutkijana kiinnitin ohjelmaa katsoessani lisäksi huomiota nuorten somevaikuttajien ja ikäihmisten väliseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Uuden median näkökulmasta kysymyksessä on juuri se tapa, jolla digitalisaatio tällä hetkellä suomalaisissa perheissä usein etenee: senioreja neuvovat heidän aikuiset lapsensa tai lastenlapsensa ja vastaavasti kaikkein nuorimpien päältä katsovat vanhemmat tai nuorten lasten vanhemmat sisarukset[2].
Perinteisen sukupolviajattelun tai pedagogiikan puitteissa asetelma on tietysti täysin päinvastainen kuin on totuttu, kun nuoremmat opettavat välillä suvereenisti vanhempiaan. Tulevaisuudessa onkin mielenkiintoista nähdä, miten digitalisaatio ja uusi media muokkaavat yhteiskunnallisia ja sosiaalisia rakenteita pitkällä aikavälillä. Joka tapauksessa ohjelman perusteella voi todeta, että kyllä ”vanhakin koira” oppii uusia temppuja.
Riitta Hänninen, FT
Tutkija, CoE AgeCare
Tutkijatohtori, Historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto
[1] Ks. esim. Nimrod, Galit. Older audiences in the digital media environment. Information, Communication & Society 2017, 20: 2, 233–249.
[2] Hänninen, Riitta, Taipale Sakari & Korhonen, Armi. Refamilisation in the Broadband Society – The Effects of ICTs on Family Solidarity in Finland (tulossa).
Welcome to the web pages of the Centre of Excellence in Research on Ageing and Care (CoE AgeCare). Our brand new CoE – together with 11 others, the focuses of which range from research on satellite technology to the study of ancient empires – represents a major investment by the Academy of Finland for the years 2018–2025. By their scale CoEs are the largest and the most long-term research projects funded in Finland. Also internationally, an 8-year funding is rare in the research world. In order to receive this funding, each proposal and team goes through a rigorous multiphase process, being evaluated by international experts who are looking particularly for proposals and teams that have potential to renew science. This time 179 teams applied and in the end 12 were funded.
The CoE scheme has existed in Finland since 1995 but our CoE is the very first to focus on ageing. It is time, finally. As we know, population ageing is currently transforming our societies. Not just in Finland, not just in Europe, but globally. We are on the brink of the era of the aged society – or even the superaged society – but our societies are rather unprepared. Policies to secure the provision of care and support to all those older people who need it are underdeveloped everywhere. So is our understanding of the manifold challenges but also opportunities, brought by ageing, that we are going to face in the near future. As such, ageing is studied eagerly in many disciplines and in different parts of the world but it is not common to connect the study of ageing and care with an analysis of ongoing societal change and global megatrends. This is however our mission. We are examining ageing particularly from the perspectives of transnationalisation and digitalisation.
Our CoE is based on close collaboration of social policy analysts, sociologists and social gerontologists. We come from three Finnish universities – Ģֱ, University of Tampere and University of Helsinki – all of which are main hubs of social research in Finland and internationally. And this not a merely Finnish project. We are working together with a large global network of leading researchers of ageing and care, and certainly aim to contribute to the international debate. We are also planning to organise a number of international workshops, conferences and summer/winter schools that will support particularly early career researchers to develop their skills, perspectives and academic networks.
Through our website, Facebook and Twitter, we plan to keep you up-to-date of all our activities and publications. Welcome on board and stay tuned!
Teppo Kröger
Leader of CoE AgeCare