Opiskelijablogi: Amiksena yliopistoon 

”Halusin levittää siipeni ja todistaa, etteivät muut ihmiset voineet määrittää minua”, kirjoittaa Petra Skonbäck blogissaan. Hän on liikunta-alan ammattitutkinnon opiskellut terveystieteiden tutkinto-opiskelija liikuntatieteellisessä tiedekunnassa. Petran tie vei avoimen väylän kautta yliopistoon. Hän toimii avoimen yliopiston opiskelijaraadissa.  
Published
29.5.2024

Petra Skonbäck, terveystieteiden tutkinto-opiskelija
Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto

Lapsuudessa lempijuttuni oli leikkiä opettajaa tai uutistoimittajaa. Vakuutin kaikille, että minusta tulee isona joko opettaja, uutistoimittaja tai juontaja niin kuin Heikki Paasonen, jota ihailin televisiosta.   

Siellä mistä olen kotoisin kukoisti enemmän huono-osaisuus, päihdeongelmat ja heikko taloudellinen tilanne kuin korkealle kouluttautuminen tai korkeat kuukausitulot. Minun perheessäni yliopistokoulutus ei ollut normi, enkä kokenut painostusta kouluttautumiseen, vaan sain enemmänkin luoda omaa polkuani.  

Unelmaduunia ja urahaaveita  

Yläkoulun alussa keskiarvoni oli hieman yli kuusi. Minua kiinnosti enemmän roikkua ostarilla kuin istua oppitunneilla. Yläkoulun loppupuolella kiinnostuin omasta tulevaisuudestani ja opiskelusta. Olin päättänyt hakea yhteishaussa liikuntaneuvojan koulutukseen Tampereelle ja sain paikan. Kyseessä oli siis ammattikoulutasoinen tutkinto. Olin tuolloin kuitenkin tietämätön siitä, mitä eväitä lukio olisi voinut antaa kohti yliopistoa ja mitä ammatillinen koulutus ei tarjonnut.  

Kolme vuotta Tampereella menivät silmänräpäyksessä ja valmistuin liikunta-alan ammattilaiseksi. Tein sillä hetkellä unelmaduuniani, mutta takaraivossani silti ajatus siitä, että haluaisin jatkaa opiskelua yliopistossa.   

Olin saanut päähäni, että jos haluaisin tehdä luokkahypyn huono-osaisuudesta, yksi väylä tähän olisi korkealle kouluttautuminen. Halusin levittää siipeni ja todistaa, etteivät muut ihmiset voineet määrittää minua.    

Päädyin selailemaan yliopiston sivuja...  

Hain ensimmäisen kerran yliopistoon vuonna 2018 luokanopettajakoulutukseen, niin kuin olin vuosia sitten sanonut. Opiskelupaikka jäi tuolloin haaveeksi, en tullut valituksi koulutusohjelmaan.   

Useampi vuosi vierähti, ja edelleen epäonnistuin monivalintakokeissa. Itsetuntoni vajosi samaa matkaa alemmas ja alemmas. Jälkikäteen ajateltuna, suurin haasteeni oli se, ettei minulla ollut sellaisia taitoja, joilla olisin pärjännyt valintakokeissa.   

Jatkoin työskentelyä liikunta-alalla ja päädyin muuttamaan Jyväskylään syksyllä 2019. Unelmoin liikuntatieteellisestä tiedekunnasta ja päädyin selailemaan yliopiston sivuja. Tuolloin huomasin mahdollisuuden hakea terveystieteiden tutkinto-opiskelijaksi avoimen väylän kautta.   

Oikeus unelmoida korkeakouluttautumisesta  

Aloitin terveystieteiden opinnot Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa syksyllä ja suunnitelmani oli hakeutua tutkinto-opintoihin seuraavana keväänä. Suunnitelman toteuttaminen vaati muutoksia ja sinnikästä puurtamista. Avoimen yliopiston opinnot oli helppo suunnitella omaan arkeen, sillä toteutustapoja oli monenlaisia.    

Väyläopintojeni keskiarvo ei silti riittänyt ensimmäisellä hakukerralla, eivätkä yliopiston ovet avautuneet minulle syksyllä 2021. En halunnut luovuttaa, koska urahaaveeni vaativat korkeakoulututkintoa. Viimein vuonna 2022 olin yksi niistä, joille liikuntatieteellisen ovet avautuivat terveystieteiden puolelle.   

Nyt opiskelen Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä tiedekunnassa terveystieteitä. Omista epäilystäni huolimatta keskiarvoni on kiitettävän puolella ja olen kokenut pärjääväni hyvin opinnoissani.  

Haluaisin sanoa kaikille tulevaisuuttaan pohtiville, että riippumatta omasta taustastasi sinulla on oikeus unelmoida korkeakouluttautumisesta. Omaa osaamista voi myös kehittää, vaikka ei hakeutuisikaan tutkinto-opiskelijaksi! Uralla voi olla monia suuntia. Omalla päättäväisyydellä ja työllä voi saada aikaan paljon. Ken tietää, ehkä joku päivä löydän vielä itseni media-alalta, mistä haaveilin vuosia sitten.