Ģ��ֱ��

Tämä teksti on saanut alkunsa keskustelutilaisuudesta, johon osallistuin hiljattain. Minut kutsuttiin mukaan, koska olen tutkinut pitkään maahanmuuttoon liittyviä teemoja, muun muassa maahanmuuttajataustaisen työvoiman asemaa vanhustenhoidossa. Keskustelutilaisuuden aihe käsitteli kuitenkin laajemmin hoivaa, ja se herätti ajatuksia tutkijanurani varrella tekemistäni tutkimuksista.

Olen tutkinut hoidon ja hoiva-ammatteja 1990-luvun alusta alkaen. Tutkimuskohteitani ovat olleet lääkärit, kätilöt, sairaanhoitajat ja lähihoitajat. Viime vuosikymmeninä olen tutkinut erityisesti vanhustenhoidon työtä. Olen perehtynyt sekä maahanmuuttajataustaiseen työvoiman liittyviin laajempiin kysymyksiin, että siihen, mitä työpaikkatasolla tapahtuu työvoiman moninaisuuden lisääntyessä. Tarkasteluni ytimessä ovat olleet työn järjestämisen tavat ja hoivaan liittyvät arvostukset.

Johtopäätökseni voi tiivistää näin: Hoivan ammatteja väheksytään. Työvoimapulasta puhuttaessa käytetään usein ilmaisuja, kuten "tarvitaan lisää käsiä ja jalkoja". Nykyään nämä "kädet ja jalat" etsitään yhä useammin ulkomailta. Tutkimustiedon pohjalta väitän, että hyvinvointivaltion kehityksen myötä Suomessa syntyi paljon tätä syvällisempi ymmärrys sosiaalisen hoivan monisyisestä ammattitaidosta. Se kiteytyy ilmaisuun kädet, sydän ja mieli.

Kädet viittaavat hoivan konkreettiseen fyysiseen työhön, esimerkiksi haavan hoitoon. Sydän tarkoittaa hoivan emotionaalista ulottuvuutta – kunnioittavaa ja lempeää kohtaamista. Mieli puolestaan viittaa hoitajan havaintoihin ja ajatteluun: miltä haava näyttää, onko se paranemassa? Hoiva ei ole mekaanista liukuhihnatyötä, vaan vuorovaikutusta, joka vaatii kaikkia näitä osa-alueita. Jos hoitaja ei saa käyttää työssään sydäntään ja mieltään, hän usein uupuu ja lopulta äänestää jaloillaan. Jos hoiva näyttää ulospäin tältä, kuka haluaisi tehdä sitä, jos muita vaihtoehtoja on tarjolla?

Sosiaalinen hoiva kuihtui alkuunsa

Ajatus hoivan sosiaalisuudesta nousi Suomessa esiin 1980-luvulla. Tuolloin korostettiin yksilöllisen elämän tukemista sekä hoivaa vuorovaikutuksellisena suhteena, ei passiiviseen kohteeseen kohdistuvana toimintana. Tämä ajatus sai paljon tilaa hoivan ammattien tietopohjan kehittämisessä. Hyvä esimerkki tästä on sosiaaligerontologian varhaisvaiheisiin liittyvä vanhustyön oppikirja, jonka Simo Koskinen laati yhdessä Seija Ahosen, Marja Jylhän, Anna-Liisa Korhosen ja Marita Paunosen kanssa. Teoksen julkaisi Vanhustyön keskusliitto vuonna 1988. Pitkän tutkijanuran vanhojen ihmisten ja ikääntymisen tutkimuksen parissa tehnyt Jylhä kertoo kirjan olevan ”oikeasti yhdessä tehty, jokainen kirjoittaja vastuussa joka sanasta – noin me silloin ajattelimme, eikä [ajattelutapa] ole pohjimmiltaan muuttunut”.

Politiikassa hoiva-ajattelun kukoistus jäi lyhyeksi. Sosiaalipolitiikkaa monipuolisesti tutkinut Raija Julkunen totesi jo vuonna 1994, että valtion tuki hoidon ja hoivan ammatilliselle kehittämiselle oli alkanut nopeasti hiipua 1980-luvulla, siis samoihin aikoihin, jolloin edellä mainittu vanhustyön oppikirja ja muita vastaavia teoksia ilmestyi. Valtion vetäytyminen sosiaalisen hoivan tukemisesta kavensi nopeasti tilaa hoivan sosiaalisuuden tunnustaville lähestymistavoille ammattimaisessa hoivatyössä.

Lea Henrikssonin kanssa tarkastelimme, miten hoivatyölle annettiin managerialismin myötä aiempaa kapeampi rooli. Tehostamispolitiikkaa perusteltiin puheella asiakkaiden ja potilaiden oikeuksista, mutta samalla jätettiin huomiotta sosiaalisen hoivan perusajatus – hoiva yksilöllisyyttä kunnioittavana suhteena. Laman synnyttämät säästötarpeet ohjasivat hoivavastuuta vapaaehtoistyöhön ja läheisten harteille, joita alettiin pitää keskeisinä hoivatarpeisiin vastaajina.

Ammatillinen hoivatyö on ollut 1990-luvulta lähtien tehokkuusajattelun läpitunkemaa. Tämä ajattelu ei aidosti tunnusta hoivatyön vaatimia taitoja eikä sen edellyttämää eettistä orientaatiota. Tehokkuustoimet ovat täyttäneet hoitajien kädet työllä ja pakottaneet jalat juoksemaan. Kun reformit ovat sivuuttaneet vanhustyön tietoon ja etiikkaan perustuvan ymmärryksen hoivasuhteen keskeisyydestä, seuraukset ovat olleet karuja: vanhoja ihmisiä voidaan kohdella kuin huollettavia laitteita – tai jopa huonommin.

Maahanmuuttajataustaiset työntekijät – mahdollisuus ja haaste

Maahanmuutosta puhutaan usein ratkaisuna hoiva-alan työvoimapulaan. On kuitenkin tärkeää muistaa, että hoitajia ei voi "tilata varastosta". Jokainen hoitaja tulee jostain, ja on sieltä poissa. He eivät myöskään ole koneita. Heillä on omat elämänsä, perheensä ja unelmansa.

Maahanmuuttajataustaisilla hoitajilla voi olla monenlaista osaamista, mutta hoivatyö heijastelee aina sitä aikaa ja paikkaa, jossa se tapahtuu. Suomessa tarvitaan paikallista tietoa ja kielitaitoa, mutta meillä ei ole vieläkään johdonmukaisia käytäntöjä, joilla autettaisiin tulijoita saavuttamaan nämä taidot. Tämä voi jättää heidät työyhteisöissä marginaaliin ja synnyttää hierarkioita, joihin meillä ei ole varaa. Ei ole eettisesti kestävää, että ihmiset menettävät ammatillisen asemansa Suomeen muuttaessaan. 

Hoivatyötä tekevien keskinäinen eriarvoisuus on lisääntynyt työvoiman moninaistuessa. Tämä kehitys on jyrkentänyt hierarkioita, jotka näkyvät monin tavoin. Tutkin yhdessä Lena Näreen, Camilla Nordbergin ja Antero Olakiven kanssa, mitä joustavaksi velvoittaminen tarkoittaa työpaikoilla. Olakivi kollegoineen on myös havainnut, että maahanmuuttajataustaiset hoitajat näyttävät alikäyttävän sairauspoissaolo-oikeuttaan. Tutkimukset viittaavat siihen, että liialliseen joustamiseen suostumiseen vaikuttavat työperäinen epävarmuus, korkeat vaatimukset ja kulttuuriset odotukset vastuunkannosta.

Arvokeskustelun tarve

Sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävämpi hoivan järjestäminen ja rahoitus edellyttävät syvällistä muutosta. Tarvitsemme arvokeskustelua, jossa tunnustetaan sosiaalisen hoivan merkitys ja sen vaatima ammattitaito. Lisäksi tarvitaan politiikkaa, joka antaa tilaa sosiaaliselle hoivalle ja mahdollistaa ulkomaalaistaustaisille työntekijöille taitojensa täydentämisen.

Hoivatyön yhteiskunnallista asemaa leimaa edelleen vähäinen arvostus. Tämä johtuu muun muassa lyhyestä koulutuksesta, matalasta palkkauksesta ja hierarkioista työpaikalla sekä työelämän rakenteellisista tekijöistä. Kyvyttömyys tunnistaa, että laadukas ja inhimillisesti kestävä hoivatyö vaatii vahvaa tietoa, taitoa ja eettisyyttä, aiheuttaa inhimillisiä kustannuksia kaikille osapuolille ja myös kasvattaa taloudellisia paineita. Työvoimapula on yksi esimerkki näistä näkymättömistä kustannuksista, jotka jäävät piiloon perinteisessä taloudenpidossa.

Kapeakatseisesti järjestetty hoiva – menetettyä potentiaalia

Kapea ymmärrys hoivan luonteesta tarkoittaa merkittävää menetettyä potentiaalia. Vanhojen ihmisten palveluissa hyvin järjestetty hoiva tukee sitä tarvitsevia elämänvaiheessa, johon liittyy luopumista, menetyksiä ja surua sekä usein myös sairauksia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vanhuus itsessään olisi kärsimystä. Siitä tulee sellaista vain, jos yhteiskunta ei ymmärrä eikä arvosta elämänkaaren loppupään erityislaatua.

Monet meistä voivat nykyään kokea vanhuuden terveinä ja toimeliaina. Ne, jotka tarvitsevat apua sairauden tai vamman vuoksi, eivät välttämättä koe kärsimystä, mutta voivat joutua elämään ahdingossa, mikäli hoivaa ei ole riittävästi tarjolla tai se järjestetään kapeakatseisesti.

1980-luvulla visioitu sosiaalisen hoivan käsite ei voi tarjota suoraa esikuvaa ammatillisen hoivan uudistuksiin. Se kuitenkin muistuttaa, miten tärkeää on ottaa lähtökohdaksi humanistinen ja sosiaalinen ihmiskuva. Hoiva ansaitsee arvostuksen – käsin, sydämin ja mielin.

Kirjallisuutta:

Henriksson, Lea, and Sirpa Wrede (2012) The making of medico-managerial care work culture in public home care for the elderly." Teoksessa Christine Ceci, Kristín Björnsdóttir, and Mary Ellen Purkis, Perspectives on care at home for older people, s.171-185.

Julkunen, Raija (1994) Hyvinvointivaltiollisen professioprojektin katkos. Tiede & Edistys 19 (3).

Koskinen, Simo, Ahonen, Seija, Jylhä, Marja, Korhonen, Anna-Liisa & Paunonen, Marita (1988): �ղ��Գ�ܲ��ٲ�ö. Vanhustyön keskusliitto. 

Olakivi Antero, Kouvonen Anne, Koskinen Aki, Kemppainen Laura, Kokkinen Lauri, Väänänen Ari (2024) Sickness absence among migrant and non-migrant care workers in Finland: A register-based follow-up study. Scandinavian Journal of Public Health. 52(5):539-546. doi:

Ring, Marjo, Makkonen, Teija, Kaarakainen, Minna & Maunu, Antti (2024): Sairaanhoitajat: osaavia ja aktiivisa ammattilaisia vai käsipareja? Focus Localis 4/2024, 49-60.

Wrede, Sirpa, and Lea Henriksson (2004) Kahden kerroksen väkeä: kotihoidon ammatillinen uusjako. Teoksessa Lea Henriksson & Sirpa Wrede (toim.) Hyvinvointityön ammatit, s. 210-234.

Wrede, Sirpa, and Lena Näre. Glocalising care in the Nordic countries. Nordic Journal of Migration Research 3.2 (2013): 57-62.

Wrede, Sirpa (2020) Hyvinvointipalvelujen heikoin vai heikennetty lenkki? Vanhuspalvelujen työ koronakurimuksessa. Politiikasta 17.12. 2020

Wrede, Sirpa, Näre, Lena, Olakivi, Antero, & Nordberg, Camilla (2021). Neoliberal ‘flexibility’ and the discursive incorporation of migrant labour in public eldercare in Finland. Teoksessa Claudia Mora & Nicola Piper (toim.) The Palgrave handbook of gender and migration, s. 253-268.