Tieni Jyväskylän yliopistoon ja varhaiskasvatuksen kentälle olisi ainakin 16-vuotiaalle Janikalle ollut hyvin yllättävä tarina kuultavaksi. Peruskoulussa koin suurta paloa tanssijan uraan, olinhan harrastanut tanssia koko elämäni. Suunnitelmat peruskoulun jälkeen eivät kuitenkaan menneet kuten 16-vuotias minä toivoi ja ajatteli. Unelma tanssijan urasta siirtyi hieman taka-alalle, kun lukion ovet avautuivat Tampereen yhteiskoulun lukiosta. Lukiomaailmassa ympärilläni leijui monia unelmia ja urasuunnitelmia niin lääkäristä näyttelijän työhön kuin opettajasta IT-alan asiantuntijaksi. Unelmat ja suunnitelmat eivät kuitenkaan olleet omia, sillä en tiennyt, mitä oikeasti haluaisin ”tehdä isona”. Unelma tanssijan urasta pyöri mielessäni edelleen ja kehittyi ajan myötä unelmaksi tanssinopettajan urasta. Pitkään ajattelinkin, etten tulisi koskaan menemään yliopistoon. Käsitykseni yliopistosta käsitti niihin aikoihin oikeustieteen, lääketieteen ja historian. Toisin sanoen en siis tiennyt yliopistojen alatarjonnasta juuri mitään. Psykologiasta kuitenkin kiinnostuin heti ensimmäisen lukiokurssin jälkeen ja tätä vaihtoehtoa pyörittelin mielessäni koko lukion ajan.
Abikevään saavuttua tuntui monella olevan jo valmiit suunnat ja polut, joita pitkin kulkea eteenpäin. Itse en kuitenkaan tiennyt mitään muuta kuin sen, että halusin pitää ainakin yhden ”välivuoden”. Halusin aikaa miettiä ja tehdä jotain muuta kuten töitä. Lopulta elin elämää kolme vuotta töitä tehden ja tulevaisuutta suunnitellen, kunnes pääsin opiskelemaan varhaiskasvatusta Jyväskylän yliopistoon. Varhaiskasvatus oli hakulomakkeeni kuudes eli viimeinen hakukohde. Varhaiskasvatusta edelsivät luokanopettajan koulutusohjelma sekä psykologia. Näistä psykologia tuntui eniten omalta jutulta ja mietinkin pitkään, otanko varhaiskasvatuksen paikkaa vastaan. Pitkän harkinnan jälkeen päätin kuitenkin lähteä opiskelemaan varhaiskasvatusta ja tässä sitä nyt ollaan.
Varhaiskasvatuksen opiskelu on edistänyt niin kasvatusalan asiantuntijaksi kasvamista kuin antanut tukea ja suuntaviivoja tulevaisuuden työuralle sekä sille ”mitä haluaisi tehdä isona”. Opiskelupaikan hyväksymisen kautta olen myös ymmärtänyt, ettei oman elämän suunnat ja valittu ala ole kiveen hakattuja. Vaikka tällä hetkellä opiskelen varhaiskasvatuksen opettajaksi, en kuitenkaan voi varmaksi tietää, mitä touhuan viiden saatika 10 vuoden päästä. Suunnitelmia minulla on, mutta ei varmuutta siitä, mihin niistä elämä minut lopulta kuljettaa. Siksi tahdonkin jokaiselle yhteishaussa hakevalle korostaa sitä, ettei hakijan vielä tarvitse omata täydellisiä vastauksia kuuluisaan ”mitä haluaisin tehdä isona” -kysymykseen. En minäkään vielä täysin tiedä ja se on ihan ok. Riittää, että on kiinnostunut ja motivoitunut hakemaan omasta mielestä mielenkiintoisille aloille.
