Työkuormitus ja -uupumus ovat saaneet muhia rauhassa vuosikymmeniä
Työelämän psykososiaalinen kuormittavuus on voimistunut ja psykososiaaliset terveysvaarat ovat lisääntyneet.
Töissä on saatava aikaan yhä enemmän entistä vähäisemmillä voimavaroilla.
Työvoiman terveys on heikentynyt, ja sosiaaliluokkien terveyserot ovat kasvamassa.
Työvoiman ikääntyminen yhdistyneenä eläkepaineisiin uhkaa johtaa työvoimapulaan, joka heikentää myös yritysten menestymisen mahdollisuuksia.
Noin voisi kirjoittaa 2020-luvun Suomesta, mutta nuo olivat Jussi Vahteran ja Jaana Pentin arvioita psykososiaalisten työolojen kehityksestä vuosilta 1990–1997. Tutkimuksen julkaisuhetkellä 1990-luvun lopulla oltiin uuden nousukauden kynnyksellä.
Takana oli 1990-luvun alun lama, jonka syvimmässä painanteessa yli puoli miljoonaa suomalaista menetti työpaikkansa. Valtion velkaantumisaste oli ollut bruttokansantuotteeseen suhteutettuna enimmillään liki 65 prosenttia. Julkinen sektori työntekijöineen ja hyvinvointipalveluineen leimattiin syntipukiksi, vaikka jälkikäteisarvioissa todelliseksi syyksi on nimetty edellisen vuosikymmenen pieleen mennyt talouspolitiikka.
Työpaikkoja opittiin tuolloin trimmaamaan tehokkaammiksi vähentämällä väkeä ja edellyttämällä tekijöiltä lisää joustavuutta, jatkuvaa oppimista ja ripeyttä. Julkisen sektorin palveluita ulkoistettiin, yksityistettiin, kilpailutettiin ja supistettiin. Suomessa siirryttiin aikaan, jossa talous asetti rajat kaikelle, myös yhteiskuntapoliittisille ratkaisuille.
Puhe taloudesta korostui myös työsuojelussa 1990-luvulla. Keskusvirastona toiminut Työsuojeluhallitus lakkautettiin nopeilla ratkaisuilla 1993, ja ylimpänä työsuojeluviranomaisena sen korvasi työministeriön ja myöhemmin sosiaali- ja terveysministeriön alainen työsuojeluosasto. Vaikka hallinnollisia muutoksia perusteltiin säästöillä, kyse oli sittenkin halusta muuttaa työsuojelun painotuksia. Tämä on yksi väitöstutkimukseni tulos, joka nousee käyttämistäni viranomaislähteistä.
Vuoden 1889 asetuksesta alkaneeseen lakisääteiseen työsuojeluun oli perinteisesti kuulunut idea työsuhteen heikomman osapuolen eli työntekijän terveyden ja työkyvyn turvaamisesta.
Vielä 1980-luvulla työsuojelua pidettiin kattokäsitteenä, sateenvarjona, jonka alla oli määrä kehittää työympäristöksi kutsuttuja työteon moniulotteisia olosuhteita. Vuonna 1987 työturvallisuuslakiin tehtiin muutos, jonka mukaan työ ei saanut aiheuttaa vaaraa työntekijän ruumiilliselle tai henkiselle terveydelle. Työsuojeluviranomaisen tehtävä oli valvoa työpaikoilla lain noudattamista. Työnteon olosuhteista vastasi – kuten työturvallisuuslain mukaan vastaa yhä – työnantaja.
Kuitenkin 1990-luvulla viranomaisen linjaama ja valvoma työsuojelu otettiin varsin suorasukaisesti talouden työkaluksi tavoiteltaessa tuottavuutta ja kilpailukykyä. Yksittäisen työntekijän suojelun rinnalle nousi yritysten, tuotantolaitosten ja organisaatioiden hyvinvointi – näin tulkitsi vuonna 1993 työministeriön työsuojeluosastoa johtanut Mikko Hurmalainen. Hän näki työsuojelun käsitteen laajentuneen: sosiaalipoliittinen näkökulma oli heikentynyt, ja tilalle oli nousemassa aineksia yritystaloudesta ja kansantaloudesta.
Noina vuosina työsuojeluviranomaisen rooliksi määriteltiin yritysten kannattavuuden tukeminen sekä konsultoiva ote – työsuojelun laiminlyönneistä aiheutuvien sanktioiden jäädessä keinoista viimeisimmäksi. Työpaikat tuli saada itse arvioimaan työolosuhteitaan ja kohentamaan niitä oman arviointinsa pohjalta.
Samalla jätettiin miltei hyvästit henkisen työsuojelun kehittämiselle, vaikka työn psyykkinen ja sosiaalinen kuormittavuus oli huolestuttanut työsuojeluviranomaista vähintään 1970-luvulta. Tilalle tuli henkinen hyvinvointi, joka alkoi elää omaa elämäänsä valtion ja työmarkkinaosapuolten yhteishankkeina sekä julkisuudessa ja työpaikoilla. Hyvinvointia tai työhyvinvointia työturvallisuuslaki ei tunne: sillä ei ole lain luomia velvoitteita. Se on vain hyvää tarkoittava toive ja aikomus.
Vasta 2019 työsuojeluviranomainen otti käyttöönsä valtakunnallisen kyselytyökalun, jolla se selvittää tarkastamiensa työpaikkojen psykososiaalista kuormitusta. Vasta 2010-luvulla viranomainen laati valtakunnalliset ohjeet psykososiaalisen kuormituksen valvontaan.
Jokainen päätös on valinta. Vaihtoehtoisia suuntia on joka kerta useita. Yhteiskunnalliset päätökset ovat aina kauaskantoisia. Kuva: Kuvia Suomesta -kuvapankki/Roine Piirainen.
Työelämän muutokset ja työn uudenlainen kuormittavuus syntyvät monista peräkkäisistä, rinnakkaisista ja päällekkäisistä tekijöistä. Työn laadullinen ja määrällinen kuormittavuus olisi joka tapauksessa muuttunut, vaikka työsuojeluviranomainen olisi järjestelmällisesti kehittänyt omaa psykososiaalisen kuormituksen osaamistaan ja kuormituksen valvontaa työpaikoilla.
Kuitenkin ylimmän työsuojeluviranomaisen 1990-luvulla tekemillä talous edellä -painotusvalinnoilla on varmasti tekemistä sen kanssa, että psyykkinen ja sosiaalinen työkuormitus sai muhia ja kumuloitua – vaikka puhetta hyvinvoinnista ja työhyvinvoinnista on valtakunnassamme piisannut. Nyt luemme tällaisia uutisia:
Työterveyslaitos arvioi syksyllä 2024, että joka kymmenes suomalainen työntekijä on todennäköisesti työuupunut ja vähintään kohonnut työuupumuksen riski koskee joka neljättä.
Vuosittain uusia työkyvyttömyyseläkkeitä myönnetään 17 700–20 000. Mielenterveysperusteisten uusien työkyvyttömyyseläkkeiden määrä kääntyi nousuun 2016, ja vuonna 2020 mielenterveyden häiriöt olivat ensimmäisen kerran yleisin syy työuran ennenaikaiseen päättymiseen.
Nykyisin myös pitkien, vähintään kymmenen arkipäivän mittaisten sairauspoissaolojen yleisin syy ovat mielenterveyden häiriöt, joiden vuoksi vuonna 2023 Kela maksoi sairauspäivärahaa sadalletuhannelle suomalaiselle, useammalle kuin koskaan ennen.
Työelämän psykologista sopimusta kulttuurintutkimuksellisella otteella 1990-luvun laman lehdistöpuheessa tarkastellut historioitsija Ilkka Levä katsoo, että talouskriisiä vastaan julistettua lamasotaa ei ole missään vaiheessa ilmoitettu päättyneeksi eikä lamaa ei ole ajatuksellisesti käsitelty läpi. Siksi 1990-luvulla luodut ajatustavat ja rakenteet ovat säilyneet nykyaikaan saakka.
Ja toden totta, mistäpä meillä päätöksenteon yhteydessä nykyäänkin puhutaan: taloudesta ja säästöistä sekä siitä, että vaihtoehtoja ei ole.
Vaihtoehdottomuus on harhaa, sillä erilaisilta arvopohjilta tuotettuja kehityslinjoja on aina tarjolla. Niitä oli 1990-luvulla työsuojelusta ja muista yhteiskunnallisista linjauksista päättäneillä, ja niitä on nyt. Kykenemättömyys tunnistaa vaihtoehtoja on näköalattomuutta ja päättäjän asemassa olevan ammattitaidon puutetta.
Mihin meillä on varaa nyt? Mikä näyttää tehostamiselta nyt, onko se sitä vuosien ja vuosikymmenien päästä? Tehdäänkö päätöksiä menneisyyden opeilla ja taidoilla? Onko aika katsoa syvemmälle, laajemmalle ja kauemmaksi? Yhteiskunnallisen päätöksenteon tasolla tehdyt valinnat ovat joka tapauksessa aina kauaskantoisia.
Luettavaa:
- Arola, Mika & Heikkinen, Sakari 2022.
- Blomberg, Helena, Hannikainen, Matti & Kettunen, Pauli (toim.) 2002. Lamakirja. Näkökulmia 1990-luvun talouskriisiin ja sen historiallisiin konteksteihin. Turku: Kirja-Aurora.
- Fellman, Susanna 2019. ”Miten Suomi muuttui?” Teoksessa Vaurastumisen vuodet. Suomen taloushistoria teollistumisen jälkeen, 293–303. Toim. Laine, Jaana, Fellman, Susanna, Hannikainen, Matti & Ojala, Jari. Helsinki: Gaudeamus.
- Kiander, Jaakko 2001. Laman opetukset. Suomen 1990-luvun kriisin syyt ja seuraukset. 1990-luvun talouskriisi: Suomen Akatemian tutkimusohjelma. VATT-julkaisuja 27:5. Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus.
- Levä, Ilkka 2011.
- Tiedote 8.4.2020. Eläketurvakeskus.
- Tiedote 19.1.2024. Kela.
- Saari, Juho (toim.) 2025: Hyviä uutisia Suomesta. Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva. Tampere: Vastapaino.
- Suomen virallinen tilasto. Eläketurvakeskus.
- Suutala, Sampo, Kaltiainen, Janne & Hakanen, Jari 2024.
- Tiedote 2.10.2024. Työterveyslaitos.
- Vahtera, Jussi & Pentti, Jaana 1999. Psykososiaalisten työolojen kehitys vuosina 1990–1997. Helsinki & Tampere: Työterveyslaitos & Työsuojeluhallinto.
