Historiantutkija – artisti vai sessiomuusikko?
Berliinin Kreutzberg heinäkuussa 1977. Hansa Tonstudio ja sen Meistersaal, äänitysstudio vain kivenheiton päässä Muurista. David Bowie, Brian Eno ja kumppanit äänittävät yhtä populaarimusiikin historian ikonista albumia, keskimmäistä taideteosta Heroes. Bowie todistaa rakastavaisten kohtaamisia Berliinin muurin varjossa ja kirjoittaa sanat katkeransuloiseen nimikappaleeseen – lauluun rakkaudesta, joka ei voi koskaan saada täyttymystään.
Myöhempi tutkimus on toki täydentänyt tarinaa laulun synnystä ja sanomasta . Mutta David Bowien kaltaisten artistien kohdalla on hyvä pysähtyä miettimään myös musiikin tekemisen sosiaalisia ja kollektiivisia ulottuvuuksia.
Esimerkiksi Heroes-kappaleelle (ja koko levylle) luonteenomainen äänimaisema syntyi äänityssessiossa vierailleen Robert Frippin huumaavasta kitarasta. Frippin uutta luova soitanta kuuluu olennaisesti levyn kokonaistaideteokseen – tosiasia, josta hän on myös kiistellyt brittiläisen tekijänoikeusjärjestön ja Bowien perikunnan kanssa.
Historiantutkimus ei ole musiikintekemistä ja historiantutkijoita harvemmin näkee levylaulajina, mutta ontuvien vertausten uhallakin Fripp, Bowie ja kylmän sodan ajan Berliini saavat luvan toimia johdatuksena tämän lyhyen kirjoituksen teemaan: historiantutkimukseen yhteisöllisenä toimintana.
Suomessa on ilmestynyt viime vuosina lukuisia ansiokkaita teoksia, jotka johdattelevat lukijan tämän päivän historiantutkimuksen metodologisten keskustelujen äärelle. Usein niistä välittyy kuva tutkijoista taitavasti erilaisia keinoja käyttävinä artisteina, jotka synnyttävät komeita hengentuotteita muiden ihmeteltäväksi.
Myös tutkijana meritoitumisen mittareissa korostuvat usein yksilösuoritukset.
Siksipä haluankin nyt korostaa sitä, kuinka tärkeitä kollegat ja toiset ihmiset oman akateemisen työn kannalta todella ovat.
Muiden ihmisten merkitys oman tutkimuksen kannalta kyllä yleisesti ymmärretään. Esimerkiksi historiantutkijat ovat perinteisesti oikein hyvin selvillä vaikkapa arkistonhoitajien roolista heidän työlleen. Siksi tutkimuksen loppusanoissa tai alaviitteissä onkin hyvänä tapana kiittää heitä – ja myös kaikkia muita, jotka ovat auttaneet tutkimuksen aikana.
Ja tiede on toki perusluonteeltaan yhteisöllistä toimintaa muutenkin. Seisomme itse kukin jättiläisten harteilla ja ammennamme muiden tekemästä tutkimuksesta. Julkaisuissa tieteen yhteisöllisestä luonteesta kertoo avoin ja läpinäkyvä viiteapparaatti.
Silti väitän, että tutkimusprosessin sosiaalinen, elävä ja kehkeytyvä luonne tulee usein jälkikäteen rationalisoiduksi niin, että toimintaa on ohjannut jokin hyvin valittu metodologia.
Tutkimuksen viimeistelyvaiheessa tai metodia auki kirjoittaessa ei ole aina helppo muistaa, että tutkimuspolun varrella on tapahtunut kaikenlaista. Saat täysin sattumalta aineistovinkin, joka johtaa sinut yllättävään suuntaan. Kuuntelet uimahallin saunassa keskustelun, joka saa sinut miettimään aihettasi uudelta kantilta. Maailmanpolitiikassa tai yksityiselämässä tapahtuu jotain, joka vaikuttaa tulkintoihisi.
Merkitykselliset kohtaamiset voivat olla hyvin arkisia. Joskus pieni sana kävelylenkillä kaverin kanssa riittää avaamaan oman ajattelun umpikujia. Omassa työssäni on osoittautunut yllättävänkin tärkeäksi.
Liian usein tutkijat kokevat olevansa työnsä kanssa . Tämä kirjoitus kumpuaakin myös omassa työyhteisössä havaituista erillisyyden kokemuksista ja riittämättömyyden tunteista. Siksi tutkijan elämän yhteisöllisestä perusluonteesta on puhuttava enemmän.
Toisten ihmisten merkitys tutkijalle on sekä episteeminen että eksistentiaalinen. Tieteessä yhteisöllisyyden kokemus syntyy myös sen tajuamisesta, että omat ajatukset ja näkökulmat eivät koskaan ole pelkästään omia.
Tämä ei ole oman tekijyyden väheksymistä – päinvastoin. Toisten ihmisten roolin tunnustaminen omalle työlle tuo tunteen siitä, että toiset ovat mukana minun tutkijan elämässäni ja samalla kokemuksen siitä, että on osa jotain isompaa. Toisaalta oman työn näyttäminen toisille ja omista ajatuksistaan kertominen – liittyminen osaksi tutkivien ihmisten yhteisöä – avaa myös mahdollisuuden toisilta saadulle tunnustukselle.
Islanders -yhtyeen "Speed" -levyn äänitys ja kuvaus L-M. Studiolla Helsingissä 12. huhtikuuta 1977. Kuva: Rainer Pulkkinen/Museovirasto
Ehkäpä oivallus itsestä osana tutkijayhteisöä ja laajaa tiedontuotannon kenttää voi jopa auttaa vapautumaan erilaisista peloista ja huolista, jotka meitä yksinpuurtajia vaivaavat. Jospa ajattelenkin tekijyyttäni monikossa ja jaan näin vastuuta luovuudestani myös muille?
No onko tutkija sitten artisti vai sessiomuusikko? Ilman muuta molempia. Omaksumme muiden melodioista, motiiveista ja rytmeistä elementtejä omiin teoksiimme. Toimimme itse kukin sekä omaehtoisia tulkintoja luovina yksilöinä että vierailevina tähtinä toisten projekteissa.
