Kansainvälisyys ja kansainvälistyminen – asiantuntijaksi kasvun kulmakivi
Kansainvälistyminen on ollut muotisana jo vuosikymmenet eikä syyttä. Aikoinaan se oli hyvä bonus – lisämeriitti – mutta tänään se on ennemminkin välttämätön työelämätaito asiantuntijaksi kasvamisessa. Sekä opiskelu että työharjoittelu ulkomailla tai toisen kulttuurin omakohtainen kokeminen muokkaa ihmistä syvällisesti – sekä henkilökohtaisesti että ammatillisesti.
Kansainvälistymisen haasteet tänään
Suomelle kansainvälistyminen on ollut elinehto. Ilman kansainvälistä kauppaa tai taitavaa kansainvälisten suhteiden hoidon verkostoa ei meillä olisi ollut mahdollisuuksia menestyä itsenäisenä valtiona siten kuin olemme menestyneet. Tämä on tunnettu itsestäänselvyys, mutta juuri siinä piileekin kansainvälistymisen vaara. Nimittäin kun jonkin asia muodostuu itsestäänselvyydeksi, syntyy helposti harha, ettei siihen tarvitse enää panostaa. Homma on vakioitunut, ja se rullaa omalla painollaan. No näin ei tietenkään ole.
Valtioneuvoston kanslian loppuvuodesta 2023 julkaiseman mukaan suomalaisten määrä EU-viroissa on vaarassa romahtaa. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Suomen edut – tai vähintäänkin näkökulmat – uhkaavat jäädä aliedustetuiksi. Jo nyt EU:n virkakoneistossa Suomi on väkilukuunsa nähden aliedustettuna. Tilanne on Suomen kansallisten intressien näkökulmasta vaarallinen ja EU:n näkökulmasta ei-toivottu, sillä myös EU:n tavoitteena on, että sen koneistossa työskentelee jäsenvaltioiden kansalaisia tasapuolisesti.
Se, miksi tilanne on liukunut tällaiseksi, liittyy mielestäni samaan ilmiöön kuin se, miksi perus- ja lukiokoulutuksessa on nykyisellään hankala saada eri kielten kieliryhmiä kasaan: kansainvälisyyttä – lähinnä englanninkielistä – on niin paljon ihmisten arjessa, että olemme tulleet pisteeseen, jossa kuvittelemme kansainvälisyysprosessin päättyneen. ѱä on tullut kansainvälisiä, ja näin ollen meidän ei enää tarvitse kansainvälistyä. ”Kansainvälistymisen koodi” on ikään kuin murrettu, ja tulokset näkyvät juuri yllä mainituin tavoin. Harhakuva on se, että kieltenopiskelu tai kansainvälisten työsuhteiden haku ei enää tee meistä kansainvälisempiä.
Mitä EU-virkoihin tulee, niin raportin mukaan suomalaisia poistuu tällä hetkellä ja tulevina vuosina keskimäärin 29 henkilöä vuodessa, kun taas virkoihin saadaan keskimäärin 3,5 henkilöä vuodessa. Jotta suomalaisedustus säilyisi edes nykyisellään, pitäisi suomalaishakijoita olla yli seitsemän kertaa enemmän. Vallitsevaa tilannetta voisi luonnehtia siten, että meillä on maha täynnä kansainvälistymistä, ja olemme siirtyneet ruokalevolle.
On selvää, että näin ei voi jatkua. Syksyllä tiedekunnassamme alkava Globaali Eurooppa -maisteriohjelma pyrkii antamaan oman panoksensa vallitsevan tilanteen kääntämiseksi. Yksi maisteriohjelma ei ongelmaa tietenkään ratkaise, mutta se on askel takaisin kansainvälistymisen suuntaan, sillä ohjelman ytimessä on puolestaan kansainvälisyyden merkityksen korostaminen, koska se on paitsi itseisarvo sinällään myös kansallisen edun mukaista.
Opiskelijoiden – siis tulevaisuuden asiantuntijoiden – näkökulmasta korostaisin, että ulkomailla asuminen tai työskentely auttaa kehittämään kulttuurienvälistä osaamista – kykyä ymmärtää ja hallita kommunikatiivisia eroja, tapoja ilmaista itseään, erilaisia työskentelytapoja ja meiltä poikkeavia sosiaalisia odotuksia ja normeja.
Vieraskielisessä ympäristössä toimiminen asettaa ihmisen tilanteeseen, jossa on pakko pyrkiä ilmaisemaan itseään selkeästi, tarkistamaan oletuksia ja tulkitsemaan toisten puheen vivahteita entistä hienostuneemmin. Tämä kaikki on tärkeää kaikilla aloilla, joihin liittyy yhteistyötä, neuvotteluja tai asiakaskohtaamisia. Globaaleissa työporukoissa toimittaessa tämä ”herkkyys” ei ole vain hyödyllistä, vaan se on olennainen työelämätaito.
Holmila Puolan Poznanissa opettamassa Adam Mickiewicz yliopistolla kesäkuussa 2018. Luennon aiheena oli Suomen kylmän sodan historia.
Kotikansainvälistyminen ei korvaa todellista kansainvälistymistä
Kun yliopistossamme on huomattu, että kansainvälistyminen on laskusuuntainen trendi, siihen on reagoitu muun muassa rakentamalla kansainvälistymisen ”kevytversio”, joka kulkee nimellä kotikansainvälistyminen; kansainvälisyyttä voi harjoittaa Jyväskylässäkin. Onhan meillä vaihtareita, vierailevia tutkijoita ulkomailta, opetusta englanniksi ja niin edelleen.
Itse suhtaudun kotikansainvälistymiseen ristiriitaisesti. Se on parempi kuin ei mitään, mutta se ei ole todellista kansainvälistymistä, eikä asia semanttisilla tempuilla miksikään muutu. Myös se olisi hyvä tunnustaa. Kotikentällä kansainvälistyvä toimii ympäristössä, joka on tyypillisesti kieltä lukuun ottamatta täysin tuttu. Esimerkiksi meikäläistä kotikansainvälistymistä voisi olla keskustelu vaihto-opiskelijan taikka vierailevan tutkijan kanssa. Yleensä ajatuksen virta menee siten, että meikäläinen vastaa ulkkarin uteluihin Suomeen liittyvistä asioista. Kerromme omasta kulttuuristamme, emme omakohtaisesti koe toista.
Poznanissa on erilaisia tapoja kansainvälistyä.
Astetta pidemmälle voisi päästä raahaamalla ulkkari ruokakauppaan tai postiin, käymällä sairaalassa tai asioimalla virastossa. Itse olen kotikansainvälistynyt näillä kaikilla areenoilla, mutta todettakoon, että se on aika eri asia verrattuna siihen, miten itse joutuu kohtaamaa vastaavia asioita jossain muualla. Asioiminen kuubalaisessa sairaalassa, espanjalaisessa virastossa tai vietnamilaisessa ruokakaupassa avartaa eri tavalla. Sanon tämän nyt kokemusasiantuntijana.
Kotikansainvälistyminen ei myöskään anna tulevaisuuden ammattilaisille laajaa näkökulmaa siihen, miltä työ, elämä, tai menestys voivat näyttää jossain muualla. Ulkomailla törmää hyvin erilaisiin arvoihin ja painotuksiin, jotka voivat liittyä johtajuuteen, kunnianhimoon tai työ- ja yksityiselämän tasapainoon. Nämä vastakohtaisuudet eivät vain laajenna horisontteja – ne auttavat pohtimaan omia valintoja ja prioriteetteja. Uskallan väittää, että jokainen hieman pidempään ulkomailla oleskellut opiskelija tai tutkija palaa kotiin ainakin hieman muuttuneena: itsetietoisempana, nöyrempänä ja uteliaampana.
Holmila Berliinissä joulukuussa 2024. Paneelikeskustelun aiheena Molotov–Ribbentrop-sopimus ja Suomi. Keskustelu tapahtui samassa salissa, jossa Karl Döniz allekirjoitti Saksan ehdottoman antautumisen asiakirjan myöhään illalla 8. toukokuuta 1945. Kuvassa vasemmalla Christoph Meissner, keskellä Bernd Wegner ja oikealla Antero Holmila. Kuva: Bianca Schröder/Museum Berlin-Karlshorst.
Ihmiskontaktit kaiken ytimessä
Olkootkin, että tekoäly ja yhä nopeammin kiihtyvä digitalisaatio tulee muovaamaan lähes kaikkia inhimillisen toiminnan aloja, se ei voi silti korvata fyysisiä kontakteja, olipa kyse sitten kosketuksesta tai ihmisten välisistä verkostoista. Riippumatta siitä onko kyse opiskelijatovereista, kollegoista tai kämppiksistä, ulkomailla tapaamista ihmisistä voi tulla elinikäisiä ystäviä, ammatillisia kontakteja tai yhteistyökumppaneita. Joissain tapauksissa niitä kaikkia. Globaali verkosto ei vain paranna tai laajenna uranäkymiä, vaan antaa syvemmän tunteen kuulumisesta maailmaan.
Työnantajan näkökulmasta kansainvälinen kokemus osoittaa aloitteellisuutta. Vaatii näet rohkeutta astua mukavuusalueen ulkopuolelle ja kohdata tuntematon. Työnantajat huomaavat sen. He näkevät hakijan, joka on ennakkoluuloton, itsenäinen ja halukas oppimaan – joku, joka on nähnyt maailmaa ja kasvanut siitä.
