Vuosivärkkejä ja preferenssiteoriaa: naisten palkka-asiat historiantutkimuksen ja taloustieteen rajapinnoilla
Kuva 1 Navettapiika Amanda Maria Mariantytär Pääkkölä os. Vattovaara navettatöissä. Valokuvaaja: Hildur Sammallahti (os. Larsson), Kolari 1917–1923. Lapin maakuntamuseo. CC BY-NC-ND 4.0.
Maatiloille tai kaupunkilaiskotitalouksiin palvelukseen pestatut piiat muodostivat suurimman palkka-ansioita nauttineen naisten joukon esiteollisissa yhteiskunnissa. Suomessa piikojen ansiotasoja tunnetaan 1800-luvun loppua edeltävältä ajalta vain satunnaisesti. Aihetta on myös käsitteellistetty vain vähän yhteiskuntatieteiden apukeinoja hyödyntäen. Pohdin tässä kirjoituksessa taloustieteen hyötyjä naisten palkkoja käsittelevässä historiantutkimuksessa. Lähtökohtanani on yksi piian palkkauksesta syntynyt ja oikeuteen päätynyt riitajuttu.
Syksyllä 1825 torpparin tytär Sophia Ericsdotter Braf otti vastaan vuosipestin sipoolaiselta virkatalon vuokraajalta, Adrian Lilljanderilta. Palkka ei juossut sovitusti, päädyttiin käräjille. Piika vaati maksamattomia palkkoja käteisenä 3 riikintaaleria velkakirjarahassa, 2 markkaa (noin 440 grammaa) villaa, parin kenkiä sekä kyynärän hienoa ja kyynärän karkeaa palttinaa. Vaatimuksessa ei ollut mitään tavatonta.
Isäntä kiisti piian vaatimukset, mikä sekin oli yhtä tavanomaista. Lilljander kertoi maksaneensa Brafille pestirahaa kuusi riikintaaleria sekä palkkana parin varsikenkiä, parin kenkiä, posliinisen ruokakulhon, neljä haarukkaa, teevadin, kuusi kyynärää pellava- ja kuusi kyynärää piikkopalttinaa, kuusi kyynärää puuvillakangasta mekkoa varten ja käteisenä kuusi riikintaaleria velkakirjarahassa.
Piian mielestä noin 24 riikintaalerin kokonaispalkka ei ollut tarpeeksi. Oikeus oli samaa mieltä ja totesi, että edes isännän jo maksamien ja piian oikeudessa vaatimien palkanosien summa ei nostanut kokonaispalkkaa yli seudulla vallinneen piikojen normaalin palkkatason. Brafille oli myös selvää se, minkälaisista palkanosista piian palkka koostui. Vaikka hän oli ottanut vastaan kotitaloustavaroita, ne eivät olleet osa piian tavallista palkkaa. Esimerkiksi Sipoon naapuripitäjässä Tuusulassa vuosipalvelukseen tulleelle piialle maksettiin luontaistuotteina puuvillamekko, kaksi paria varsikenkiä, pari kenkiä, kolme naulaa villaa, 10 kyynärää pellavapalttinaa ja 10 kyynärää piikkopalttinaa.
Kuva 2 Palkkariita taltioituna käräjäoikeuden pöytäkirjaan. Lähde: (II KO a:22) § 79, auk. 190.
Tapauksesta nousee esille useita aikakauden työmarkkinoita valottavia piirteitä. Yksi näistä on maksun suorittaminen muilla kuin tyypillisillä palkanosilla, mikä kertoi todennäköisesti maksuvaikeuksista. Isäntä maksoi sillä, mitä hänen kotitaloudestaan liikeni. Palkkariita kuvasti kuitenkin sitä, että työn korvaaminen ei edes esiteollisessa yhteiskunnassa voinut olla sattumanvaraista, vaan sen piti miellyttää molempia osapuolia.
Tapaus kertoi myös piian uskalluksesta nostaa oikeusjuttu työnantajaansa vastaan verrattain pienen rahasumman tähden. Uskallusta vaadittiin, koska riidan häviäjän kontolle tulivat oikeudenkäyntikulut, tässä tapauksessa 12 riikintaaleria, mikä vastasi kaksin kerroin piian vaatimusta.
Uskallus liittyi tietoon. Piika tiesi asiansa olevan perusteltu, sillä palkka ei vastannut seudun yleistä palkkatasoa. Brafille tuomiossa määrätty vuosipalkka nousi noin 30 riikintaaleriin. Esimerkiksi Tuusulassa piian normaalipalkka oli jopa 38 riikintaaleria, ja itäisessä naapurissa Porvoossa noin 32 riikintaaleria velkakirjarahassa. Pelkkä tieto seudun palkkatasosta ei riittänyt, vaan piian piti luottaa siihen, että myös paikallinen käräjäoikeus näki asian samoin. Tapaus on vihje siitä, 1820-luvun eteläsuomalaisessa yhteisössä oli työntekijöiden oikeuksia suojelevia vahvoja instituutioita.
Tapausta voi käsitteellistää peilaamalla sitä institutionaaliseen taloustieteeseen, jossa luottamus instituutioihin nähdään avaimeksi talouden toiminnan tehokkuudelle, vakaudelle ja kasvulle. Odotetun hyödyn teorian näkökulmasta katsottuna piika arvioi, että oikeusjutun voittaminen toisi hänelle suurella todennäköisyydellä maksamattoman palkan, mikä parantaisi hänen taloudellista asemaansa. Palkkastruktuurin teorian näkökulmasta voi näin ollen päätellä, että seudulla vallitsivat matalat palkkaerot ja kohtuullisen yhtenäinen palkkataso. Näiden edellytyksiä olivat kilpailulliset ja tehokkaat työmarkkinat. Nämä kuvailusanat eivät ehkä vaikuta kuvaavan 1800-luvun alun suomalaisia työmarkkinoita, koska elettiin palveluspakon aikaa, mikä esti työvoiman vapaan liikkumisen seudulta ja työpaikasta toiseen. Yhtenevä ja yleisesti tunnustettu palkkataso seudulla kertoi kuitenkin siitä, että työntekijät pystyivät siirtymään paremmin palkattuihin pesteihin. Yhtenäiset palkat heijastelivat siten työn kysynnän ja tarjonnan tasapainoa, mikä viittasi edes jossain määrin tehokkaisiin markkinoihin.
Tapaus viittaa myös siihen, että palkollisilla oli selkeä käsitys siitä, missä muodossa palkka piti maksaa. Työntekijän halukkuutta saada palkkaa tietyssä muodossa voi selittää preferenssiteorian avulla. Sen mukaan yksilöillä on erilaisia mieltymyksiä, olosuhteita, tarpeita ja arvoja, jotka vaikuttavat heidän päätöksentekoonsa ja valintoihinsa, myös palkka-asioissa. Työntekijät toisin sanoen punnitsevat vaihtoehtoisia kustannuksia eli sitä, mistä he joutuvat luopumaan saadessaan palkkaa tietyssä muodossa. Yksilöllisten preferenssien soveltaminen esiteollisiin työmarkkinoihin voi vaikuttaa hankalalta, mutta palkkapreferenssiteoria ottaa huomioon myös sen, että toisissa yhteiskunnissa, kulttuureissa tai konteksteissa tietynlaiset palkkamuodot voivat olla yleisempiä ja sosiaalisesti hyväksytympiä kuin toisissa. Sophia Ericsdotter oli hyväksynyt osaksi palkkaansa kattaustavarat, koska hän tiesi tavaroilla olevan vaihto- ja käyttöarvoa. Piika piti kuitenkin kiinni siitä, että hän sai käteistä luvatun määrän. Toisin sanoen hän ei pyytänyt tai hyväksynyt tilalle mitään ”vuosivärkkiä”[i].
Tämä ajatusharjoitus johdattelee ajattelua siihen, miten yksilötason empiiriset havainnot voivat valaista laajempia trendejä ja ilmiöitä. Yhteiskuntatieteellisten teorioiden avulla empiirisille havainnoille löytyy valmiita teoreettisia kehikoita ja sitä kautta valmiita tieteellisiä keskusteluja ympäri maailmaa. Yhteiskuntatieteen välineet tarjoavat myös rakennetta, joka tuo historiallisten ilmiöiden tarkasteluun systematiikkaa, terminologiaa ja käsitteistöä.
Naisten palkka-asioiden valottaminen taloustieteellisiä teorioita vasten tarjoaa kriittisiä näkökulmia käsityksiin esiteollisista suomalaisista työmarkkinoista. Se myös suuntaa kysymään, missä määrin oikeudenmukainen palkkaus ja työntekijöiden oikeuksien suojeleminen edistivät jo 1800-luvun alkupuolella yhteiskunnan taloudellista kehittymistä. Luotettavien instituutioiden kun katsotaan vähentävän taloudellista epävarmuutta, alentavan transaktiokustannuksia, edistävän markkinoiden toimivuutta ja kilpailua sekä lisäävän investointeja ja sosiaalista pääomaa. Kaikki nämä edistävät taloudellisen ja yhteiskunnallisen hyvinvoinnin muodostumista. Yhtä lailla matalille palkkaeroille, työn kysynnän ja tarjonnan tasapainolle sekä tehokkaille markkinoille annetaan taloustieteessä kokonaistalouteen positiivisesti vaikuttavia ominaisuuksia. Odotetun hyödyn teoria puolestaan suuntaa ajattelua siihen, että jo esiteollisena aikana erilaiset sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja oikeudelliset tekijät vaikuttivat yksilöiden päätöksentekoon – ja että yksilöllä, jopa vähäisellä piialla, oli mahdollisuus vaikuttaa elämänkulkuunsa.
Yksittäisestä palkkariidasta voi siten tulla pieni palanen ymmärryksessä Suomen varhaisesta talous- ja yhteiskuntakehityksestä – ja mikäpä olisi taloushistoriallisen tutkimuksen ytimessä toiseen tiukemmin kuin elintason ja hyvinvoinnin edellytysten selittäminen.
[i] Vuosivärkki eli persedlar oli palkanosa, joka maksettiin luontaistuotteina. Ks. esim. Pohjois-Pohjanmaalta Pulkkilasta vuonna 1859.
