SENSOMEMO: Mitä nyt tiedämme arjen esinesuhteista?
Suomen Akatemian rahoittama hanke SENSOMEMO (Material and Sensory memories: Explorations on Autobiographical Materiality) päättyi elokuussa. Neljän vuoden ajan keskityimme tarkastelemaan kodin ja arjen esineitä, esinesuhteita ja materiaalisuutta muistojen ja aistikokemusten näkökulmasta. Tässä kirjoituksessa kokoamme yhteen keskeisiä tutkimustuloksia ja pohdimme myös, mitä jäi vielä tutkimatta.
Kun aloitimme syksyllä 2020, pandemia-ajan rajoitukset estivät meitä aloittamasta suunnittelemaamme etnografista tutkimusta ihmisten kodeissa. Päätimme siksi käynnistää aineistonkeruun etänä, Zoom-haastatteluin. Teimme keväällä ja kesällä 2021 yhteensä 13 haastattelua eri ikäisten ja eri puolilla Suomea asuvien ihmisten kanssa. Olimme pyytäneet heitä kertomaan tärkeistä ja merkityksellisistä esineistään, mutta keskustelimme lopulta esineistä laajasti, esimerkiksi niihin kiinnittymisestä, niiden hylkäämisistä ja muuttuvasta esineympäristöstä. Opimme heiltä esimerkiksi, että tärkeät esineet voivat olla erilaisia ja eri elämänvaiheisiin liittyviä, mutta niihin liittyy poikkeuksetta joku läheinen ihminen tai muisto ajasta ja paikasta, johon liittyy rakkaita ihmisiä. Esineet kannattelevat muistoja ja ihmissuhteita sekä luovat tunnetta jonkin kadonneen läsnäolosta. Aistikokemukset kuten esineiden katseleminen, koskettaminen ja toisinaan jopa haistaminen tehostavat läsnäolon tunteita.
Myöhemmin, kun pandemia-aika ja rajoitukset päättyivät, pääsimme tapaamaan kuutta aiemmin Zoomissa tapaamaamme haastateltavaa heidän kotonaan. Nämä haastattelut opettivat esimerkiksi, että esineillä luodaan koteihin tunnelmia, joiden kokeminen on subjektiivista. Se, mikä yhdelle näyttäytyy kodikkaana, voi toiselle olla esimerkiksi kaoottista tai vaikkapa ankeaa. Esineet tuottavat kodikkuuden ja kuuluvuuden tunteita, mutta niiden kanssa elämiseen liittyy myös neuvotteluja läheisten kanssa esimerkiksi esineiden määristä ja paikoista sekä velvollisuuksia. Toisinaan niistä saattaa tulla pöytäpinnoille, hyllyille, kaappeihin ja varastoihin kertyvää rojua ja sälää, joka odottaa päätöksiä (Kajander & Koskinen-Koivisto 2024). Kodeissa pohditaan, mitä esineitä pitäisi myydä, hävittää, kierrättää tai säilyttää, ja näihin lajitteluihin voi liittyä raskastakin työtä ja päätöksentekoa. Eri sukupolvilla on usein erilaisia käsityksiä siitä, mitä on järkevää säilyttää tai pitää esillä. Haastateltavat puhuivat myös kuolinpesien esinemäärien setvimisistä ja kuolinsiivouksen merkityksestä. He toivat toistuvasti esille, että esineisiin ja niiden valtaviin määriin liittyvää fyysistä ja emotionaalista työtä tulisi käsitellä enemmän julkisessa keskustelussa.
Haastattelujen ja havainnoinnin lisäksi hankkeessamme tuotettiin kirjoituskeruuaineisto yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa. ”Elämäni esineet” -keruuseen vastasi lähes 90 vastaajaa, jotka lähettivät kirjoituksia esinesuhteistaan ja -muistoistaan. He lähettivät arkistolle lisäksi 100 esinevalokuvaa. Myös näissä kirjoituksissa tuli esille, kuinka kodin esineet ovat sekä rakkaita ja kodikkaita että hankalia ja huomiota vaativia. Tuotimme aineiston esinesanoista laskennallisen muun muassa analyysin (Koskinen-Koivisto & Kajander 2024), joka tuotti kiinnostavan tuloksen siitä kuinka laajan kirjon esineitä vastaajat toivat esille. Erilaisia esinesanoja löytyi yli 1000. Tyypillisiä ja eniten mainintoja keränneitä olivat esimerkiksi kirjat, valokuvat ja huonekalut.
Kohtasimme tuottamiemme aineistojen äärellä mielenkiintoisia metodologisia haasteita. Etnografinen tutkimus haastateltavien kodeissa on haastavaa, sillä tutkijan vierailu ei useinkaan ole luonnollinen tilanne, vaan siihen valmistaudutaan esimerkiksi järjestämällä ja siivoamalla sitä tutkijan silmille ”sopivaksi”. Käsitykset tunnelmista ja esineiden määristä vaihtelevat, ja esimerkiksi haastateltavien elämäntilanteen muuttuivat etä- ja lähihaastattelujen välissä. Pohdimme tulkintojen tekemiseen ja niiden auki kirjoittamiseen liittyviä eettisiä näkökohtia. Lisäksi pohdimme esineiden affektiivisuutta, joka on usein esinesuhteisiin vaikuttava mutta samalla vaikeasti sanoitettava asia. Juuri affektiivisen tiedon kuten aistikokemusten ja -muistojen tavoitettavuuteen liittyen hankkeen johtaja Eerika Koskinen-Koivisto ja vanhempi tutkija Kristiina Korjonen-Kuusipuro kehittivät työkalun, affektikortit, jotka ovat herättäneet paljon kiinnostusta ja joiden kehitystyö jatkuu vielä Sensomemo-hankkeen jälkeen.
Jatkokysymyksiä heräsi paljon, sillä esinesuhteet ovat laajalle ulottuva aihe, johon liittyy lukuisia mahdollisia näkökulmia. Yksi Sensomemo-hankkeen lähtökohdista oli pohtia omaelämäkerrallisen materiaalisuuden käsitettä ja sen käyttöä esineiden tutkimuksessa. Vaikka esimerkiksi määritelimme kodin omaelämäkerrallisen materiaalisuuden koostuvan ”arjessa säilytetyistä esineistä, huonekaluista ja niiden sommitelmista” (Koskinen-Koivisto & Kajander 2024, 29), näemme käsitteen tarkastelun ja kehittämisen hyödylliseksi myös jatkossa. Omaelämäkerrallisuus liittyy siihen, kuinka esineet vaikuttava meihin, mutta koska esinesuhteet syntyvät erilaisten sosiaalisten ympäristöjen, ajan, arvojen ja muutosten myötä, käsitettä olisi kiinnostava pohtia esimerkiksi ekologisen kestävyyden näkökulmasta.
Hankkeemme tuotti useita julkaisuja, jotka löytyvät täältä: . Pääjulkaisu artikkelikokoelma Reconstructing Homes: Affetive Materiality and Atmospheres of Belonging julkaistiin heinäkuussa.
Keskustelimme hankkeesta ja sen tuloksista myös Jenny Poikelan Tavaratasapainoilua-podcastissa, jakson otsikko on Elämäni esineet. Ks.
