Onko gradu kesken?
Vaikka olen opinnoissani menestynyt keskimäärin hyvin, olen huono esimerkki opinnäytetyön tekemisestä, tai sitten olen hyvä esimerkki huonosta opinnäytetyön tekemisestä. Olen jokaisen opintosuunnittelijan riippakivi ja makrotasolla nykyisen hallituksen painajainen. Gradun tekoaika lasketaan vuosissa ja yliopistolla vietettyjä lukukausia on vyön alla ainakin N + 1. Mikä siinä gradussa – pitkässä esseessä – siis ahdistaa?
Syitä graduprosessin sakkaamiseen saattaa löytyä sisäänrakennetusta epäonnistumisen pelosta, kriittisyydestä ja perfektionismista. Yksinkertaisesti hävettää palauttaa työtä, johon ei ole (edes) itse tyytyväinen. Graduprosessin pitkittyessä gradu ja sen aihe myös ikävästi ujuttautuu osaksi omaa identiteettiä. Tuntuu, kuin asettaisi oman elämäntyönsä arvioinnin kohteeksi.
Erityisesti gradun olemus arvioitavana työnä ahdistaa. Opinnäytetyön kun nimensä mukaisesti pitäisi näyttää oppineisuutta. Olisi karmeaa palauttaa oma opinnäytetyö ja saada palautteeksi, ettei ulkopuolisen silmin oikeastaan ole näinä yliopistossa vietettyinä vuosina sisäistänyt juuri mitään. Vanha ja pettämätön logiikkahan on: jos työtä ei palauta, ei myöskään voi epäonnistua.
Syitä voi hakea myös oppimispsykologiasta. Oppimisprosessia voidaan ajatella ikään kuin laakson muotoisena. Aluksi valittu aihe näyttää yksinkertaiselta, mutta viimeistään kirjallisuuskatsausta tehdessä tietää, että ei tiedä aiheesta juuri mitään. Tämän laakson pohjalta alkaa matka kohti syvällisempää tietämystä. Ilmiötä on kuvattu psykologiassa muun muassa Dunning–Kruger efektinä1 tai osaamisen neljällä tasolla (). Omalla kohdallani gradun teko jämähti ensimmäisen kerran tämän laakson pohjalle tai osaamisen tasolle 2 / 4 "Conscious incompetence".
Sisäisen myllerryksen lisäksi yksi lähes jokaista opinnäytetyön tekijää kuumottava kysymys on se, julkaiseeko joku muu aiheeni kanssa identtisen julkaisun sillä välin, kun oma työni on kesken. Jos näin ikävästi sattuisi käymään, menettäisikö oma työni relevanssinsa. Tämä kysymys myös osittain kietoutuu gradujen anomaliseen luonteeseen tieteellisen työn ja esseen välimaastossa.
Maisterintutkielman arviointimatriisissa nostetaan esiin työn relevanssi ja merkitys tieteenalalle: hyvä gradu on relevantti ja erinomainen gradu teoreettisesti, käytännöllisesti tai yhteiskunnallisesti merkittävä. Käytännössä maisterin tutkielmia ei kuitenkaan pidetä tieteenä. Muun muassa Jyväskylän yliopiston Kirjastotuutorissa sanotaan eksplisiittisesti, ettei väitöskirjaa alempia opinnäytetöitä tulisi käyttää lähteenä. Hyvä kysymys onkin, onko gradun tekeminen tiedettä, esseen kirjoittamista vai jotain siltä väliltä.
Voiko historian – tai yleisemmin humanistisilla – aloilla tapahtuva tutkintojen roikkuminen johtua myös tutkimuksen sisäänrakennetusta joustavasta luonteesta? Kun tutkimusaiheiden ja menetelmien rajat ovat liukuvia ja itse määriteltäviä, vapauden vastapainona on sen vaikeus ja vastuu. Esimerkiksi terveystieteiden ja tilastotieteen puolella opinnäytetöitä voi tehdä valmiista aiheista ja aineistoista. Vaikka annettu aihe ja aineisto ei välttämättä olekaan niin mielenkiintoinen, se saattaa helpottaa prosessia ja toisaalta rajoittaa edellä mainittua tutkinnon aiheen kutoutumista omaan identiteettiin. Maisterin tutkielma on vain (iso) tehtävä muiden joukossa?
Graduprosessin vaikeutta on aiemmin pohtinut myös Kimmo. Blogin lopussa Kimmo esittää . Valmistumiseen käytettävä aika lasketaan kaavalla:
prosessin kesto = joustavuus / motivaatio
Myös tämän "Newtonin lain" mukaan joustava projekti on hitaampi toteuttaa, mutta motivaatiolla on tärkeä osa jakajassa. Jos prosessin joustavuus puolestaan on pieni, ja motivaatio on 100, lopputulos (aika) on varsin pieni. Motivaation lähestyessä nollaa prosessin kesto kasvaa asymptoottisesti kohti ääretöntä, ja motivaation saavuttaessa nollan, tuloksena on vain "math error". Kääntöpuolena kuitenkin on, kuten myös Kimmo mainitsee, että motivoitunut tekijä saa työnsä valmiiksi oli projekti joustava tai ei.
1Varsinaista Dunning–Kruger efektiä koskevaa numeerista näyttöä pidetään epävarmana, ja jotkin tutkijat väittävät että Dunning ja Kruger todistivat kokeessaan lähinnä tilastollisen keskiarvoon regresseoitumisen.
