Kenen gulassi?
Ruoka on poliittista. Tämä toteamus tuskin yllättää enää ketään. Ruoan tuotannon eettisyys ja ympäristövaikutukset, keskustelu ruokavalioista, ja vaikkapa ruokahävikki ja sen torjunta ovat olleet poliittisina kysymyksinä esillä jo hyvän aikaa. Näiden rinnalla merkille pantava on myös ruoan rooli kansakunnan rakentamisessa. Kansallisruokien asema maakohtaisessa perinteessä otetaan herkästi itsestäänselvyytenä, mutta useimmiten niiden taustalta paljastuu aimo annos poliittista tarkoituksenmukaisuutta. Nationalismin klassikoita lainaten voisi väittää, että ‘kansallisruoka’ käsitteenä on yksi kansakunnan kuviteltua yhteisöä rakentava tekijä, ja kulttuurisesti kodifiodut ateriarituaalit, kenties tunnetuimpana Yhdysvaltain Thanksgiving Dinner, sen keksittyjä traditioita.
Kansallisruoan asemaan nostetuille ruokalajeille on luotu koherentti syntytarina ja osoitettu erottamaton rooli kansallisessa kulttuuriperinnössä, vaikka niiden todellinen alkuperä jäisikin hämärän peittoon, ja vaikka valtaosa niistä onkin pohjimmiltaan tulosta lukuisista kulttuurisista vaihdoista, siirtymistä ja lainoista. Heterogeenisten paikallisten ja alueellisten ruokakulttuurien tarjonta on tiivistetty, valikoitu ja tuotteistettu edustavaan muotoon. Ja juuri tässä valikoinnissa ja esiin nostamisessa politiikalla on sanansa sanottavana. Mitkä ominaisuudet ja mielikuvat ovat omiaan liittämään ruokalajin osaksi kansallista kertomusta? Miten nostaa esiin kotimaisen tuotannon parhaat puolet?
Katsotaanpa vaikka Suomen EU:n alkuperäistuotesuojan piiriin ilmoittamia ruokia: karjalanpiirakka, Lopen peruna, Kainuun rönttönen ja Puruveden muikku, vain muutamia mainitakseni. Yhdessä nämä, vähemmän yllättävästi, piirtävät kuvaa sisukkaasta Suomen kansasta ja karusta maasta, joka tuottaa yksinkertaisen elegantteja pohjoisen makuja.
Unkarissa puolestaan aineellinen ja aineeton kansallinen kulttuuriperintö, Hungaricum, muodostaa - nykyhallituksen nationalistisen linjan mukaisesti - tarkasti määritellyn ja lailla suojatun valikoiman. Tunnetuin Unkarin kansallisruoista lienee gulassi, eli lehmipaimenten (ܱá) keitto. Ruoan nimi ja rustiikkinen koruttomuus vievät ajatukset rajattoman pustan leirinuotiolle – juuri niin kuin on tarkoituskin. Gulassi kuitenkin kehitettiin ja määriteltiin kansallisruoaksi vasta Unkarin kansallisen heräämisen eli reformikauden aikana 1800-luvun alkupuoliskolla; siinä yhdistettiin Unkarin maatalouden perinteikkäimmät raaka-aineet – sianihra, häränliha, juurekset ja paprika. Erityisesti viimeksi mainittu on muodostunut unkarilaisen keittiön symboliksi, vaikka sitä on tuotettu Unkarissa vasta 1700-luvun lopulta lähtien, ja vaikka se onkin alun perin vihattujen turkkilaismiehittäjien maahan tuoma.
Mutta aivan samoin kuin muutkin kulttuuriset konstruktiot, myös ruoat ottavat aina uusia ja uusia muotoja eri aikoina ja eri yleisölle. Vaikka syntymämaa varjelisi aitoa ja oikeaa reseptiään kuinka fundamentalistisesti, muuntumista ei voi estää. Muualla Keski-Euroopassa gulassi on lähes poikkeuksetta keiton sijaan lihapataa (josta unkarilainen käyttäisi nimeä öö), kun taas useamman emigranttisukupolven rikkinäisen puhelimen Yhdysvaltoihin välittämä amerikkalainen gulassi sisältää jauhelihaa ja makaronia!
Gulassi on myös erinomainen esimerkki ruoan metaforisista merkityksistä poliittisessa kielessä: ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen gulassiparoni oli haukkumasana sotakeinottelijalle eli jollekulle, joka rikastui armeijan muonittajana. 1960- ja 70-lukujen Unkarissa taas oli vallalla gulassikommunismi – järjestelmä, jossa ideologista kontrollia vähennettiin, rajattu yksityisyritteliäisyys sallittiin ja kansa pidettiin tyytyväisenä kulutustavaroiden saatavuuden avulla.
Autoritääriset järjestelmät ovat toteuttaneet kautta historian mullistuksia ruoan tuotannossa ja kulutuksessa. Katastrofaalisimmassa muodossa seurauksena on ollut nälänhätiä, harmittomimmissa tapauksissa uusia kansallisruokia. Toisen maailmansodan ajan Thaimaassa säännöstelytalous pakotti hyödyntämään enenevässä määrin kotimaisia raaka-aineita, ja samaan aikaan nouseva thainationalismi tarvitsi kansallisia symboleja. Vallassa olleen sotilasjuntan pääministeri, marsalkka Phibunsongkhram teki välttämättömyydestä hyveen, yhdisti molemmat kansalliset tavoitteet, ja lanseerasi markkinoille uuden nuudelipohjaisen ruokalajin, joka oli nimeään myöten isänmaallinen. Näin syntyi pad Thai, thairavintoloiden vakioannos, jonka reseptiikan levittämistä ympäri maailman Thaimaan valtio tukee vielä tänäkin päivänä.
Oma lukunsa ovat ne Itä-Euroopan sosialistimaissa kylmän sodan aikana kehitellyt ruokalajit, jotka pyrkivät tarjoamaan ideologisesti hyväksyttävän vastineen kapitalistisen lännen houkutuksille. Erityisesti Itä-Saksan elintarviketeollisuus kunnostautui 1970-luvun lopulla luomalla sosialistista pikaruokaa; syntyivät ketsupilla höystetty nakkisämpylä Ketwurst, hampurilaisvastine Grilletta sekä etäisesti pizzaa muistuttava Krusta-piiras, joiden tarjonta levitettiin valtio-omisteisten pikaruokabaarien välityksellä tehokkaasti koko maahan. Näillekin löytyy nostalgisoijansa nyky-Saksassa, mutta itse en aikanaan jänteikästä Grillettaa pureskeltuani ole yhtymässä ihailuun.
Myös pelkästään ruoan nimeäminen on ollut ja on yhä poliittinen kiistakapula. Tsaarinajan Venäjällä ja Ukrainassa suurta suosiota nauttinut täytetty ja leivitetty kanaleike tuotteistettiin neuvostoaikana yleisliittolaiseen muotoon, jolloin se tunnettiin samansisältöisenä ja samannimisenä aina Kaliningradista Vladivostokiin. Vasta Ukrainan sodan myötä olemme niin Semman ruokaloissa kuin muuallakin maailmassa heränneet korostamaan, että ruokalajin nimi on tosiaankin Kiovan kana (Chicken Kyiv) – ei enää venäläisittäin Kievin kana (Chicken Kiev)!
Kirjallisuutta
Greeley, Alexandra, “Finding Pad Thai.” Gastronomica, Vol. 9, No. 1 (2009).
Ichijo, Atsuko & Ranta, Ronald: Food, National Identity and Nationalism. From Everyday to Global Politics. New York: Palgrave Macmillan, 2016.
King, Michelle T. (toim.): Culinary nationalism in Asia. London: Bloomsbury Academic, 2019.
Sutinen, Ville-Juhani: Ruoka, valta ja nälkä 1900-luvun diktatuureissa. Jyväskylä: Docendo, 2024.
Vogt, Jutta: Der Geschmack des Ostens. Vom Essen, Trinken und Leben in der DDR. Berlin: Kiepenheuer, 2005.
