Vaikuttavan tieteen tekeminen kuuluu jokaiselle
Alun perin yliopistot perustettiin virkamiesten kouluttamista varten. Koulutustehtävä on edelleen keskeinen osa yliopistojen roolia yhteiskunnassa, mutta yliopistojen vaikuttavuudesta nykyään puhuttaessa yleensä tarkoitetaan tutkimuksen vaikuttavuutta.
Tutkimuksen vaikuttavuuden mittaaminen on kuitenkin tunnetusti haastavaa. Käytössä olevat vaikuttavuuden indikaattorit kuvaavat vain kapeasti todellista vaikuttavuutta ja useille vaikuttavuuden muodoille ei ole lainkaan mittareita. Nämä puutteet yllättävät, sillä vaikuttavuus on aina ollut yliopistojen tehtävä. Haasteita tuo sekin, että vaikuttavuus toteutuu eri tieteenaloilla ja eri tutkijoiden työssä monin eri tavoin.
Siksi on olennaista että yliopistot itse määrittelevät oman vaikuttavuutensa tavoitteet ja niiden arvioinnin.
Selvää kuitenkin on, että vaikuttavuus syntyy laadusta. Laatu ja vaikuttavuus ovat kiinteästi toisiinsa kietoutuneita ominaisuuksia, mutta eivät tyhjentävästi toisillaan mitattavissa. Laatu vaatii yhteispeliä: Kun jokin ilmiö ymmärretään hyvin laadukkaan tutkimuksen ansiosta, tämä ymmärrys voi siirtyä yhteiskunnassa eteenpäin tutkijan itsensä viemänä, tutkijayhteisön tai koulutuksen kautta.
Siirtymään tarvitaan tiedottamista ja vuoropuhelua tutkijoiden ja yhteiskunnan välillä. Silloin tutkimuksesta tulee vaikuttavaa.
Kansalaisten koulutustaso on noussut ja veronmaksajien, siis tieteen rahoittajien, osaaminen ja halu kysyä rahojensa käytön perään on kasvanut. Paine vaikuttavuuden todentamiseen kasvaa koko ajan.
Yliopistojen tutkijat usein korostavat perustutkimuksen tärkeyttä ja pitävät suoraan vaikuttavuuteen pyrkivää soveltavaa tutkimusta ikään kuin erillisenä tehtävänä, joka ei kuulu perustutkijan palettiin vaan erikseen nimetyille soveltaville tutkijoille, tieteen välittäjähenkilöille tai jopa tutkijayhteisön ulkopuolisille tahoille, kuten yrityksille.
Mielestäni tämä on sekä haitallinen että vaarallinen jakolinja.
Haitallinen siksi, että kyseinen ajattelu asemoi tutkimuksen ja tutkijat kahteen, muurin erottamaan leiriin ja se estää näkemästä tutkimuksen tuloksia laajemmassa yhteiskunnallisessa kehyksessä.
Ajattelutapa itsessään on omiaan ehkäisemään uusien sovellusten syntyä. Vaarallinen tämä käsitys on siksi, että se antaa kaikki aseet tutkimukseen epäilevästi tai vihamielisesti suhtautuville tahoille vähätellä tieteen merkitystä yhteiskunnan kehittymisessä. Se murentaa tieteen asemaa yhteiskunnassa.
Yliopistojen ja tutkimuksen vaikuttavuus edellyttää, että meillä on laadukkaan tutkimuksen lisäksi välineet kunnossa ajatusten, osaamisen ja ymmärryksen siirtymiselle akatemian ja yhteiskunnan välillä - molempiin suuntiin, sillä vaikuttavuudella on useita reittejä.
Tutkimuksen vaikuttavuus ei ole irrallista koulutuksesta.
Yliopistollinen koulutus on määritelmällisesti tutkimukseen perustuvaa, ja toisaalta yliopistollinen koulutus kasvattaa seuraavan tutkijasukupolven.
Siksi yksi tapa lisätä tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta on linkittää koulutus läheisemmin yhteiskunnan tarpeiden kanssa.
Yliopistollisen koulutuksen suunnittelussa vuoropuhelu eri yhteiskunnan toimijoiden kanssa auttaa varmistamaan, että yliopistosta valmistuvilla opiskelijoilla on ne tutkimukseen perustuvat tiedot ja taidot, joita kaivataan työssä sekä akatemiassa että akatemian ulkopuolella.
Näin tutkimus ja koulutus yhdessä tukevat paremmin tieteen vaikuttavuutta yhteiskunnassa.
Mikko Mönkkönen
Kirjoittaja on soveltavan ekologian professori ja matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani.
|
