Ģ��ֱ��

Presidentti Donald Trumpin toisen virkakauden alku nähdään usein ratkaisevana hetkenä toisen maailmansodan jälkeisen sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen murenemiselle. Toki tuo järjestys alkoi murentua jo paljon aikaisemmin, kun suurvallat rikkoivat sitä jotakuinkin rangaistuksetta. Järjestystä olivat jo pitkään arvostelleet tietyt vallat, jotka olivat tyytymättömiä sen perustana oleviin sääntöihin ja halusivat korvata ne erilaisilla, itselleen edullisempina pitämillään säännöillä.

Uutta Trumpin toisella virkakaudella on hänen piittaamattomuutensa tai suoranainen halveksuntansa sääntöjä kohtaan. Sen sijaan, että järjestys perustuisi minkäänlaisiin sääntöihin, Trumpin ulkopolitiikan visiona on pikemminkin diilien tekemisellä luotu järjestys, jossa säännöt keksitään joka kerta uudestaan.

Kyseistä politiikan tekemisen tapaa on kuvailtu transaktionaaliseksi, “ota ja anna” -kaupanteoksi, jossa menestymisen mittana on ottaa enemmän kuin antaa.

Tästä seuraa Yhdysvaltain hallinnon pakkomielle välttää joutumasta kaupanteossa ”hölmön” rooliin eli antamaan enemmän kuin saamaan. Tässä lähestymistavassa politiikka nähdään nollasummapelinä, missä on vain voittajia ja häviäjiä. Toisin on sääntöpohjaiseen järjestykseen perustuvassa positiivisen summan pelissä, jossa kaikki voivat hyötyä säännöistä.

Diilien tekeminen kilpailijoiden kanssa vaikeutuu

Tämä asetelma selittää Trumpin hämmentävän suhtautumistavan, missä Yhdysvaltojen pitkäaikaisia liittolaisia kohdellaan paljon huonommin kuin sen kilpailijoita tai vihollisia. Koska liittolaiset ovat jo omalla puolella, niitä voi pitää itsestäänselvyytenä – tai epäilyttävinä vapaamatkustajina, jotka kohtelevat Yhdysvaltoja kuin hölmöä ja menestyvät samalla kun Yhdysvallat häviää. Lisäksi kilpailijoiden tai vihollisten kanssa on mahdollista hieroa tuottoisia kauppoja nollasummalogiikan mukaisesti – ottaa enemmän kuin antaa.

Trumpin lähestymistapa on kuitenkin ongelmallinen sekä asetelmaltaan että toteutukseltaan. 

Vaikka transaktionaalinen ja nollasummainen lähestymistapa mielletään usein poliittiseksi realismiksi, sen asetelma ei ole kovinkaan realistinen.

Sääntöjen horjuttaminen aggressiivisen kaupanteon ja ad hoc -diilien suosimiseksi nostaa transaktion kustannuksia, sillä se lisää todennäköisyyttä päätyä nollasummapelin sijaan negatiivisen summan peliin. Siinä häviävät kaikki.

Liittolaisten hylkääminen sen vuoksi, että pelkää muiden pitävän itseään hölmönä, heikentää Yhdysvaltojen neuvotteluasemaa suhteessa kilpailijoihin tai vihollisiin, sillä ne voivat jopa saada tukea närkästyneiltä entisiltä liittolaisilta. Diilien tekemisestä kilpailijoiden kanssa ei siten tule helpompaa vaan vaikeampaa. Ei myöskään ole taattua, että tällaisissa diileissä päätyy ottamaan enemmän kuin antamaan.

Lähestymistapa ei toiminut Trumpin ensimmäisellä virkakaudella

Trumpin ansioluettelo kyseisen lähestymistavan toteuttamisessa ei ollut loistokas hänen ensimmäisellä virkakaudellaan. Trumpin yritys saada aikaan ydinasesopimus Pohjois-Korean kanssa ei heikentänyt Pohjois-Korean ydinasevalmiuksia, vaikka Yhdysvallat teki myönnytyksiä Etelä-Korean kanssa käymiinsä yhteisiin sotaharjoituksiin. Samalla se myös aiheutti jännitteitä Yhdysvaltain ja Etelä-Korean sekä muiden alueen liittolaisten välisiin suhteisiin.

Diili talebanien kanssa vuonna 2020 piti sisällään Yhdysvaltain ja NATO-joukkojen vetäytymisen vastineena epämääräisestä sitoutumisesta afgaanien keskinäiseen vuoropuheluun. 

Vuoropuhelu ei käytännössä toteutunut. Silloinen afgaanihallitus ei ollut diilin osapuolena, joten se nähtiin Yhdysvaltain hylkäämänä. 

Tämä edesauttoi Afganistanin hallituksen nopeaa kukistumista vuonna 2021.

Molemmissa tapauksissa kuvio on sama: entisten vihollisten kanssa tehdään diili, joka ei johda mihinkään tai saa aikaan vain yksipuolisia myönnytyksiä liittolaisten kustannuksella.

Repivästä tyylistä tulee ennakoitavaa

Niinpä on äärimmäisen vaikeaa nähdä The Art of the Deal -teoksen kirjoittajaa erityisen loistavana diilien tekijänä, pikemminkin päinvastoin. Ensimmäisellä virkakaudellaan Trump ei loistanut sopimusten tekemisessä vaan niiden rikkomisessa ja jo solmituista sopimuksista irtautumisessa, olipa kyseessä sitten Iranin ydinsulkusopimus tai Pariisin ilmastosopimus.

Mitä tulee hänen puheisiinsa diileistä, ne näyttävät lopulta rajoittavan Trumpin transaktionalismia yhtä paljon kuin säännöt: hän on kiinnostunut diileistä vain rikkoakseen mitä tahansa olemassa olevia järjestelyjä sitoutumatta rakentamaan mitään niiden tilalle.

Ne, jotka odottavat Trumpin presidenttikauden johtavan johonkin suureen uuteen, maailmaa jakavaan diiliin, tulevat siksi luultavasti pettymään yhtä pahoin kuin sääntöperustaisen järjestyksen puolestapuhujat tällä hetkellä.

Trumpin poliittinen menestys perustuu lupaukseen rikkoa sääntöjä. 

Pettymyksemme vain pitkittyy, jos jäämme voivottelemaan sitä, että hän tekee kuin on luvannut.

Samalla tuemme näkemystä, että Trump on hyvä siinä, mihin on päättänyt ryhtyä.

Hyödyllisempää olisi keskittyä Trumpin diilinteon taitoon, josta hän puhuu, mutta jota hän harvoin käytännössä osoittaa. Kaikessa arvaamattomuudessaankin hänen repivä tyylinsä alkaa olla ennustettavaa, mikä helpottaa vastapuolia ennakoimaan hänen siirtojaan ja valmistautumaan niihin. Kun häiriöiden aiheuttama järkytys hälvenee, diilintekijä saattaa lopulta päätyä häviämään tärkeimmät pelinsä. 

Nähtäväksi jää, onko näiden pelien summa nolla vai pakkasen puolella.

Kirjoittaja Sergei Prozorov työskentelee valtio-opin professorina Jyväskylän yliopistossa.