Opiskelu antoi repun täydeltä eväitä elämään
Heti opintojen alussa päätin, että tenttiarvosanojeni tulee alkaa kakkosella – asteikko oli tuolloin ykkösestä kolmoseen. Päätös oli jonkun mielestä vähintäänkin outo, mutta minusta siihen oli järkiperusteet. Tuumasin, että jos tyytyisin ykkösiin, en olisi oppinut tarpeeksi. Jos taas hamuaisin aina kolmosia, se rajoittaisi muuta elämää.
Olin ehtinyt työskennellä muutaman vuoden toimittajana jo ennen opintoja, joten osasin mielestäni laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Opin, mutta elin. Kartutin kokemusta toimittajana sekä Keskisuomalaisessa että Ylellä Helsingissä. Nostin välillä opintorahaa, toisinaan elin palkkatuloilla. Opintolainaa otin, jotta pääsin matkustelemaan. Kerran tosin kävi niin, että piti päästä Pariisiin, ja rahaa ei ollutkaan. Kurssikaveri ymmärsi yskän ja lainasi reissurahat – sittemmin tästä luottotyypistä tuli esikoiseni kummisetä.
Opin lisää journalismista ja elämästä, ja lisäksi näin maailmaa. Opiskelijaelämä oli lystikästä. Vähilläkin yöunilla tuntui jaksavan, kun mielenkiintoista menoa oli alinomaa. Pikkukaupungin jälkeen Jyväskylän tarjonta vaikutti äärettömältä. Vetoan vaikkapa yksityisyydensuojaan, enkä avaa hurvittelua tämän tarkemmin.
Oi elämä, oi nuoruus!
Ainejärjestöaktiivina kannoin vastuuta paikallistasolla, mutta lisäksi pääsin vaikuttamaan valtakunnallisesti. Edustin Jyväskylän journalistiopiskelijoita Journalistiliiton ja opiskelijoiden yhteistyöryhmässä ja lisäksi kaikkia Suomen journalistiopiskelijoita liiton ammattikoulutusvaliokunnassa. Merkittävin saavutukseni oli, että Journalistiliittoon saatiin opiskelijajäsenyys. Verkostoiduin ja opin taas uutta.
Rohkeitakin ratkaisuja
Työskentelin pitkään journalistina. Kun sanomalehtityö alkoi olla näpeissä, siirryin Ylelle. Siellä opin ymmärtämään ja arvostamaan kuvan ja äänen merkitystä tekstin rinnalla. Sittemmin vaihdoin journalismin viestintään ja opettelin taas uuden pelipaikan – ensin viestintäpäällikkönä ja myöhemmin viestintäkonsulttina omassa yrityksessäni. Sana tai pari Oy täytti syksyllä viisi vuotta.
En ole koskaan tyytynyt työrintamalla ilmeisimpään vaihtoehtoon. Olen vaihtanut työpaikkoja ja työn perässä paikkakuntia, luopunut vakituisistakin tehtävistä. Minulla on ollut valtava halu kehittyä ja oppia uutta. Opiskeluakaan en ole unohtanut: olen elinikäisen oppimisen ystävä. Viimeisimpänä suoritin 30 opintopistettä viestinnän johtamisen opinnoissa.
Opiskelun lisäksi olen myös opettanut. Vedin tuntiopettajana useita kursseja Jyväskylän yliopiston journalistiikan opiskelijoille, ja yrittäjänä olen kouluttanut erilaisten organisaatioiden väkeä viestimään. Sekä toimittajalle että viestijälle on mielestäni ensiarvoisen tärkeää tehdä selkeää ja ymmärrettävää tekstiä. Yritykseni mainoslause onkin Tolkullista viestintää. Liian vaikea viesti menee ohi, eikä se palvele ketään.
Oppia ja innostusta
Opiskeluvuodet antoivat elämään repun täydeltä evästä. Tenttikirjoista ja niiden sisältöjen yksityiskohdista en voi väittää kovasti muistavani, mutta sain journalistiikan opintojen arvosanaksi hyvät tiedot. Opin ajattelemaan.
Työnteko opintojen ohessa ja sijasta oli houkuttelevaa. Se takasi kohtuullisen toimeentulon, vaikka tiedän senkin, mitä tarkoittaa säästäminen. Herne-maissi-paprikaa makaronin ja tonnikalan kanssa tuli syötyä tämän elämän tarpeiksi.
Opiskelijaelämässä vuorottelivat vapaus ja vastuu.
Oli vapaus – ja voimia – valvoa vaikka aamuun. Toisaalta vastuu opintojen etenemisestä, töistä ja sovituista luottamustehtävistä. Ympärillä oli samanhenkisiä ihmisiä, intohimoisia journalisteja ja pohdiskelijoita. Syntyi elinikäisiä ystävyyssuhteita.
Joku voi kurtistaa kulmiaan, kun kerron, että maisterin tutkinnon suorittaminen kesti lopulta yhdeksän vuotta. Rypistelköön rauhassa, minulle juuri tällainen polku oli sopiva. Vaikka vuosia kului, mikään tilaisuus ei mennyt sen vuoksi ohi. Toivoisin, että myös nykyiset ja tulevat opiskelijat saavat ottaa kasvuunsa juuri sen ajan, minkä tarvitsevat.
Jos tällä tietämyksellä aloittaisin nyt opinnot, voisin opiskella hieman kunnianhimoisemmin, tehdä hieman vähemmän töitä ja rillutella hieman harvemmin kuin silloin tuli tehtyä. Ainejärjestön suhteen en kuitenkaan toimisi toisin. Menisin taas rohkeasti mukaan, olisin aktiivinen ja kartuttaisin ammatillisia verkostoja. Oppisin niissäkin hommissa uutta ja innostuisin valtavasti. Se on harvoin haitaksi.
Marjo Rönnkvist
viestintäkonsultti, toimittaja, FM
