Viittomakieli pakottaa arvioimaan yhteiskunnan vallitsevaa kielikäsitystä
Yksikkömuotoisella sanalla ”viittomakieli” tarkoitetaan käytännössä useiden satojen, ellei jopa tuhansien kielten joukkoa. Viittomakieliä käyttävät tänä päivänä sekä kuurot että kuulevat henkilöt. Viittomakielilaki velvoittaa viranomaisia edistämään viittomakielen käyttöä Suomessa. Se voisi toimia vahvemmin moraalisena ohjeena yhteiskunnassa, kirjoittaa professori Tommi Jantunen Jyväskylän yliopistosta.
Kaikkia viittomakieliä yhdistää se, että niitä tuotetaan pääasiassa käsien ja muiden kehon osien liikkeillä ja vastaanotetaan näköaistilla. Muilta ominaisuuksiltaan viittomakielet ovat verrannollisia maailman puhuttuihin kieliin.
Viittomakieliä käyttävät tänä päivänä sekä kuurot että kuulevat henkilöt. Viittomakielten historia kytkeytyy kuitenkin kuuroihin.
Yksi ensimmäisistä maininnoista kuurojen käyttämästä äänettömästä kielestä on peräisin Platonilta (427–347 eaa.), joka dialogissaan Kratylos pohtii kielen ja sen merkkien luonnetta. Platon ajatteli, että kuurojen käyttämässä kielessä merkit ilmensivät tarkoitettaan usein suoraan eli luonnollisesti.
Nykyään kielten ”luonnollisuudella” tarkoitetaan sitä, että kielellä on tietty historiallis-kulttuurinen tausta ja että kieli muuttuu ja siirtyy käyttäjältä ja sukupolvelta toiselle osana normaalia sosiaalista kanssakäymistä. Kuuroille ihmisille ensimmäisiä mahdollisuuksia kokoontua yhteen riittävän suurissa joukoissa kehkeytyi 1700-luvulta alkaen, kun ensimmäisiä kuurojen kouluja perustettiin Eurooppaan ja Amerikkaan. Näihin hetkiin ajoitetaan myös ensimmäisten modernien viittomakielten synty.
Puhutut kielet ovat muutakin kuin ääntä
Käsien ja kehon liikkeet eivät ole ainoastaan viittomakielten omaisuutta, vaan ne kuuluvat erottamattomasti myös puhuttujen kielten merkitystä välittäviin yksiköihin.
Konkreettinen esimerkki käden liikkeiden ja puheen saumattomasta yhteispelistä on tilanne, jossa neuvomme toista ihmistä kartan avulla etsimäänsä osoitteeseen. Käytännössä ohjeistusta ei voi antaa ilman, että puhetta tuotetaan jonkinlaisten osoitusten kanssa.
Puheen kanssa käytettäviä käden ja kehon liikkeitä ei ole perinteisesti nähty kielen osasina.
Viittomakielten olemassaolo pakottaa kuitenkin arvioimaan tätä käsitystä kriittisesti. Peruskysymys on seuraava: Jos käden tietynlainen liike on viittomakielissä osa kieltä, miksi sama käden liike ei olisi kieltä puheen kanssa tuotettuna?
Vähemmistöryhmien kieliä lähestyttävä sensitiivisesti
Yhteiskunnan vallitseva kielikäsitys perustuu ajatukselle kielen äänellisyydestä – normi on ohjeistaa jo lapsia välttämään osoittelua.
Kun pidämme kielen äänellisyyttä poikkeuksettomana tosiseikkana, tuomme kuitenkin samalla esiin asenteellisuutta, jolla on vaikutusta viittomakielisten ihmisten jokapäiväiseen arkeen.
Äärimmillään tämä voi muuttua yhteiskunnan rakenteisiin sisäänkirjoitetuksi pakoksi kuulla, jonka seurauksena esimerkiksi kuurolta lapselta kielletään oikeus viittomakieleen. Näin tapahtuu usein esimerkiksi terveydenhoidossa, jossa leikkauksella asennettava sisäkorvaistute ja siihen kytketty puheopetus nähdään ainoina vaihtoehtoina kieleen ja sen hallintaan.
Valtarakenteiden näkökulmasta viittomakielet ovat vähemmistökieliä, joilla ei ole varsinaisia kotimaita. Kielentutkimuksessa vähemmistöryhmiä lähestytään aina erityisen sensitiivisesti ja erityisen tarkoin eettisin ohjein.
Asiantuntijayhteiskunnassa kieltä koskevia päätöksiä olisi tärkeää olla tekemässä riittävän laaja joukkoa asiaa tuntevia henkilöitä. Kuten kielitieteen edustaja ei ole automaattisesti asiantuntija lääketieteen asioissa, ei myöskään lääketieteen edustaja ole automaattisesti asiantuntija kieliasioissa.
Viittomakielilaki ohjaa kieltä ja oikeuksia Suomessa
Muutamissa maissa viittomakieliä on tunnustettu myös lainsäädännön tasolla. Näin on esimerkiksi Suomessa, jossa viittomakielisiä ja heidän kielellisiä oikeuksiaan on käsitelty muun muassa perustuslaissa (731/1999) ja viittomakielilaissa (359/2015). Näistä viittomakielilaki on tärkeä kahdesta syystä.
Ensimmäinen on se, että laki jakaa viittomakielet Suomen kontekstissa kahteen ryhmään, suomalaiseen viittomakieleen ja suomenruotsalaiseen viittomakieleen.
Näistä jälkimmäinen on käyttäjämäärältään erityisen pieni ja uhanalainen kieli, jonka elvytys vaatii ripeitä toimenpiteitä.
Toinen syy viittomakielilain tärkeyteen on sen viranomaisille asettama velvoite edistää viittomakieltä käyttävien ihmisten mahdollisuuksia käyttää omaa kieltään ja saada tietoa omalla kielellään. Laki velvoittaa ainoastaan viranomaisia, mutta moraalisena ohjeena se voisi toimia yhteiskunnassa laajemminkin.
Tommi Jantunen
Kirjoittaja on suomalaisen viittomakielen professori Jyväskylän yliopistossa. Jyväskylän yliopistolla on opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä valtakunnallinen erityistehtävä viittomakielen tutkimuksen ja koulutuksen edistämisessä. Jyväskylässä toimii Viittomakielen keskus.
