Ä¢¹½Ö±²¥

Suomen ensimmäinen psykologian professuuri perustettiin v. 1936 Jyväskylän Kasvatusopilliseen Korkeakouluun. Tätä ennen sielutieteen opetusta oli annettu Turun ja Helsingin yliopistoissa filosofian opintojen yhteydessä. Professori Eino Kailan ohjauksessa pätevöityivät tulevat Jyväskylän professuurin haltijat, Arvo Lehtovaara ja Martti Takala.

Jyväskylässä sielutieteen opetuksella oli kuitenkin jo pitkät perinteet ja läheiset yhteydet nimenomaan kasvatusoppiin. Kesäyliopistossa oli näiden aineiden opetusta annettu jo vuodesta 1912 lähinnä opettajien täydennyskoulutuksena. Vuonna 1917 Kaarle Oksala, seminaarin kasvatusopin lehtori, hahmotteli tulevan korkeakoulun sielutieteen opetusta. Hänen mielestään olisi perustettava pedagoginen tiedekunta. Niille, jotka epäilivät, voisiko pedagogiikan tutkiminen sentään työllistää kokonaista tiedekuntaa, hän huomautti, että aputieteitähän oli paljon. Tärkein oli lapsipsykologia. Tiedekuntaan olisi perustettava pedagogis-psykologinen laboratorio, jota ilman nykyaikaista kasvatustiedettä ei voinut ajatella.

Kasvatusopillinen Korkeakoulu perustettiin vuonna 1934. Vuoden 1936 lukukauden avajaispuheessa rehtori Kaarle Oksala saattoi tyytyväisenä todeta tilanteen: Uudessa korkeakoulussa oli nyt kolme kasvatustieteiden professuuria, kuten hän niitä nimitti, nimittäin kasvatusoppi (Kaarle Oksala), filosofia (Erik Ahlman) ja sielutiede (vt. Niilo Mäki). Näin sielutieteelle oli osoitettu paikkansa osana kasvatustieteitä samoin kuin osana kansakoulua välittömästi palvelevaa jatko-opiskelua. 

Niilo Mäen kausi: laitoksen alkio

Sielutieteen professuuria hoiti ensimmäiset kolme vuotta maisteri Niilo Mäki. Laitoksen alkio voitaneen sijoittaa sinne, missä hän työskenteli. Se sattui olemaan tunnettu jyväskyläläinen kulttuurikeskus, matkustajakoti Sampsa. Syksyisin kirjakustantaja Gummerus kokosi sinne kirjailijoitaan varmistaakseen julkaisujensa aikataulun, kesäisin siellä asui korkeakoulun opettajia ja opiskelijoita. Pian psykologinen laitos sai käyttöönsä huoneen yliopiston Oppio-rakennuksesta. Tässä olivat peräkkäin professorin ja assistentin työpöydät ja yhdessä nurkassa Cygnaeuksen aikainen kulunut nahkasohva.

Aluksi laitoksella oli vain tuntiassistentteja tai opiskelevia. He opiskelivat, ehkä opettivatkin harjoituskoulussa. Säännöllisiä työaikoja ei ollut eikä lauantaivapaata siihen aikaan yleensäkään. Myöskään toimistohenkilökuntaa ei ollut: assistentti teki konekirjoitustyötä, monistusta, hoiti postitusta. Opetusvälineitä tehtiin itse, tutkimuksessa avustettiin opetuksen, oppilaidenohjauksen ja kaiken muun ohessa.

Niilo Mäki oli tullut tunnetuksi kiinnostuksestaan poikkeavien yksilöiden psykologiaan ja huoltokysymyksiin. Ensimmäisenä suomalaisena psykologina hän oli 1930-luvun alussa ollut opintomatkalla Yhdysvalloissa; yleensä opintomatkat suuntautuivat näinä vuosina Saksaan.

Niilo Mäen luennot muistettiin kiinnostavina, elävinä ja herätteitä antavina. Hän puhui vapaasti ja käveli koko ajan. Lopputunnista hän saattoi näyttävästi etsiä taskustaan pienen lappusen: Olihan minulla muistiinpanojakin. Hän oli tyyliniekka. Hänen johdollaan laitoksella käynnistyi kehityspsykologinen perustutkimus ja myös kasvatusneuvontaa annettiin. Laitoksella tutkittiin vuosittain 10-30 vajaalahjaista, kasvatuksellisesti hankalaa tai muuten poikkeuksellista oppilasta ja annettiin lausunto oppilaan siirtämisestä apukouluun tai suojelukasvatuslaitokseen.

Arvo Lehtovaaran kausi: tutkintovaatimukset ja tutkintoja

Arvo Lehtovaaran voitettua 16.6.1939 kilvan Suomen ensimmäisestä sielutieteen professuurista häntä odotti pieni, mutta jo perinteikäs laitos. Tämä heijastui Erik Ahlmanin puheessa Arvo Lehtovaaran virkaanastujaistilaisuudessa 8.9.1940. Kasvatuksen edellytysten tutkimus katsottiin sielutieteen päätehtäväksi, hedelmälliseksi työmaaksi. Sielutieteen tuli auttaa olemaan selvillä siitä ihmisaineksesta, johon toiminta kohdistetaan so. tuntemaan kasvatettavan ja opetettavan sielullinen rakenne. Persoonallisuutena ja tieteentekijänä Arvo Lehtovaara erosi selvästi edeltäjästään. Opiskelijoiden oli nyt asennoiduttava toisin. Pakollinen peruskurssi oli laaja-alainen, systemaattinen ja hyvin asiapitoinen, muistiinpanoja kertyi runsaasti. Retorisen tilalle tuli analysoiva ote.

Sotavuodet löivät leimansa myös psykologian laitoksen toimintaan. Arvo Lehtovaara oli viisi vuotta sotilaspalveluksessa. Suurimman osan ajasta hän oli tosin sijoitettuna Jyväskylän sotilaspiirin esikuntaan ja hoiti samalla siviilivirkaansa. Hänen vastuullaan oli seudun siirtolaisten huollon organisointi. Myös laitoksen tilat olivat puolustusvoimain käytössä. Kuitenkin laitos jatkoi tutkimustoimintaansa vain vähäisin katkoksin.

Syksyllä 1941 laitos sai ensimmäisen tuntiassistentin, juuri opettajaksi valmistuneen Hilkka Ahomäen. Professoria nimitettiin Sieluksi, joten oli aivan loogista, että assistentti oli Pikkusielu. Sotien aikana, vuonna 1944 annettiin myös asetus kasvatustieteen kandidaatin ja tohtorin tutkinnoista. Tämä merkitsi, että oli laadittava Suomen ensimmäiset, yhtenäiset sielutieteen tutkintovaatimukset. Ne lähetettiin opetusministeriöön, josta ne seuraavana vuonna palasivat vahvistettuina ja muuttuneina psykologian vaatimuksiksi.

Arvo Lehtovaara toimi psykologian professorina 1939-1952. Tutkimustehtävistä merkittävimpiä olivat ensimmäisten suomalaisten testimenetelmien (lasten älykkyystestistön, koulukypsyystestin) kehittäminen ja kasvatusneuvontatyön perusteiden luominen. Arvo Lehtovaaraa voidaan täydellä syyllä kutsua suomalaisen lapsipsykologian uranuurtajaksi.

Martti Takalan kausi: opetus ja tutkimus itsenäistyy

Vuodesta 1954 psykologian professoriksi tuli sittemmin myös yliopiston rehtorina vuosina 1963-67 ja toistamiseen 1982-88 toiminut Martti Takala. Hänen aikanaan ryhdyttiin ottamaan talvikausinakin opiskelijoiksi ylioppilaita, jotka eivät olleet suorittaneet opettajan tutkintoa tai aiempia opintoja kesäisin. Tästä huolimatta koko 1950-luvun ajan valtaosa psykologian opiskelijoista oli edelleen opettajia. Vasta 1960-luvulla psykologian opiskelu itsenäistyi selkeästi omaan ammattiin johtavaksi tutkinnoksi, ja opiskelijoiden määrä kasvoi.

Tutkimuksessa resurssit olivat 1950-luvulla edelleen vähäiset. Psykodiagnostinen tutkimus jatkui ja laajentui erilaisiin menetelmiin. Lisäksi tutkimus kohdistui pedagogiseen psykologiaan ja eräisiin persoonallisuuden psykologian lohkoihin. Jo 1950-luvun loppupuolella psykologian tutkimuksen määrä kasvoi ja ensimmäisiä tohtorin tutkintoja suoritettiin: Veikko Heinonen 1957; Tapio Nummenmaa 1960. Väitelleet henkilöt sijoittuivat lähinnä korkeakoululaitoksen palvelukseen psykologian ja kasvatustieteiden aloilla.

Kaikki psykodiagnostinen ja kokeellinen tutkimus aiheutti runsaasti laskentatyötä, joka suoritettiin 1950-luvulla käsin. Kasvatusasennetutkimuksen yhteydessä vuokrattiin ensimmäiset reikäkorttilajittelukoneet, joiden varassa alkoi hitaasti kehittyä muu automaattinen tulosten käsittely. Merkityksellistä oli kasvatustieteiden tutkimuslaitoksen perustaminen.

Martti Takala toimi psykologian professorina vuosina 1954-1988 ja käynnisti laitoksella persoonallisuuden tutkimuksen. Martti Takala tutki myös mm. laajalti suomalaisia lapsiperheitä, niiden elämäntapaa ja kasvatukseen liittyviä toimenpiteitä. Näin alkujaan saanut kehityspsykologinen tutkimus vahvistui edelleen vuonna 1969 saadun kehityspsykologian professuurin ansiosta. Virkaa 30 vuoden ajan hoitaneen Isto Ruoppilan tutkimus laajentui vähitellen koskemaan myös aikuisia ja vanhuksia. Risto Fried hoiti virkatehtävänä perheterapian professuuria, joka saatiin lahjoituksena vuonna 1985.

Laitoksen henkilökunta lisääntyi alussa hyvin hitaasti. Vasta vuonna 1959 saatiin lehtoraatti ja vuonna 1962 ensimmäinen apulaisprofessorin virka. 1970-luvun alussa laitoksella oli kaksi professoria ja kolme apulaisprofessoria. Julkaisutoiminta ja kansainvälisten yhteyksien ylläpito oli jo Takalan aikana aktiivista.

Nykyisin psykologian laitoksella on kymmenen professoria, kolme lehtoria (kaksi osa-aikaista), kuusi yliassistenttia ja neljä assistenttia. Laitoksen tukihenkilötehtävissä on seitsemän henkilöä. Laitoksella on myös lukuisia Suomen Akatemian ja muun ulkopuolisen rahoituksen turvin työskenteleviä tutkijoita. Henkilökunnan kokonaisvahvuus on n. 85 vuoden 2003 lopulla.

Psykologian laitoksen myöhemmät vaiheet

1970-luvun alusta laitoksella oli kolme apulaisprofessoria. Professori Carl Hagfors käynnisti fysiologisen psykologian tutkimuksen, joka sittemmin on jatkunut kokeellisen neuropsykologian tutkimuksena oppimisen ja muistin hermostollisen perustan tutkimuksena.

Carl Hagfors oli myös psykofysiologisen tutkimuksen alullepanija. Hänen kiinnostuksensa kohdistui erityisesti galvaanisen ihoreaktion (GSR) ominaisuuksiin ja sen käytön mahdollisuuksiin valheenpaljastuksessa. Hän tutki myös mm. elokuvien yleisöreaktioita ja havaitsi, että katsojamääriä voidaan hyvin ennakoida erilaisten mittausten avulla. Hagforsin vaikutus ulottui myös laitoksen laboratorioiden mittaustekniikoiden kehittelyyn ja laitoksen tarjoamaan tilastollisten menetelmien opetukseen ja käytön ohjaukseen.

Professori Lea Pulkkisen tutkimustyössä on ollut tunnusomaista laaja näkökulma sosiaaliseen kehitykseen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin hänen alullepanemassaan pitkittäistutkimuksessaan, joka on koskenut lasten kasvamista aikuisiksi. Myöhemmin akatemiaprofessorina toimiessaan Lea Pulkkinen on ollut yhdessä professori Heikki Lyytisen kanssa johtamassa Suomen Akatemian rahoittamaa huippututkimusyksikköä laitoksellamme. Tämä ihmisen kehitykseen ja sen riskitekijöihin kohdistunut laaja tutkimushanke alkoi vuonna 1997 jatkuen vuoteen 2005. Lea Pulkkisen tutkimus on tuonut laitokselle huomattavaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja kansainvälistä näkyvyyttä. Hänen roolinsa monitieteisen tutkimusympäristön, alkujaan Psykocenterinä, nykyisin Agora Centerinä tunnetun yksikön alullepanijana on ollut ratkaiseva.

Persoonallisuuden psykologian alueelle tuli vuonna 1999 professoriksi Jari-Erik Nurmi, jonka erityisenä tutkimuskohteena on persoonallisuuden ja motivaation vuorovaikutus ja erilaiset suoritusstrategiat elämänkaareen käännekohdissa.

Professori Risto Friedin työssä oli keskeistä unen ja perhepatologian tutkimuksen lisäksi keskittyminen yhdessä silloisen lehtorin, nykyisen professori Antero Toskalan kanssa kliinisen psykologian opetukseen. Antero Toskala on tullut tunnetuksi psykoterapiaprosesseihin kohdistuvasta tutkimuksestaan. Professori Jarl Wahlström on vuorostaan erikoistunut psykoterapiassa tapahtuvan vuorovaikutusprosessin tutkimukseen.

Kehityspsykologinen tutkimus oli alkujaankin hyvin monipuolista. Lapsen kielen omaksumista ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä on tutkinut professori Paula Lyytinen. Hän on selvittänyt mm. kielen hallinnan ja symbolisen leikin välisiä yhteyksiä sekä eritellyt tapoja, joilla eri-ikäiset lapset lähestyvät kielellisiä tehtäviä ja etsivät niihin ratkaisuja. Professori Timo Ahonen nimitettiin kehityspsykologian professoriksi vuonna 2001. Hänen tutkimuksensa liittyy kehityksen neuropsykologisiin piirteisiin.

Oppimistapahtumaa pyritään psykologian laitoksella tutkimaan eri näkökulmista. Professori Tapani Korhosen oppimisen ja muistin hermostollista perustaa koskevassa tutkimuksessa etsitään vastauksia aivotoiminnan ja käyttäytymisen peruskysymyksiin. Kehitysneuropsykologian professori Heikki Lyytinen on alkujaan tutkinut ihmisen oppimiseen, tarkkaavaisuuteen ja psyykkiseen kuormittumiseen liittyviä psykofysiologisesti mitattavia tekijöitä. Nykyisin tutkimusongelmat liittyvät enemmän lasten oppimisvaikeuksiin, joissa on edetty myös sovellutusten suuntaan selvittämällä mahdollisuuksia kehittää mm. psykofysiologisia menetelmiä lasten oppimisvaikeuksien, erityisesti dysleksian diagnosoimiseksi.

Myöskin psyykkiset häiriöt voivat olla opittuja ja tällöin niiden poisoppiminenkin on mahdollista. Tämän on professori Antero Toskala osoittanut omissa tutkimuksissaan ja edennyt myöhemmin tutkimaan psykoterapiaprosessia laajemmin. Perheterapian professorina Jukka Aaltonen on toiminut vuodesta 1987 ja ollut perustumassa yhdessä Antero Toskalan ja professori Jarl Wahlströmin kanssa psykoterapian opetus- ja tutkimusklinikkaa, joka aloitti toimintansa vuonna 1995.

Psykologian laitoksen toiminta on laajaa ja monipuolista ja kansainvälistä. Laitoksella on tällä hetkellä vakinaisissa viroissa 27 henkilöä. Tutkimustehtävissä työskentelee määräaikaisilla rahoituksilla n.50 henkilöä. Julkaisutoiminta ja kansainvälisten yhteyksien ylläpito on aktiivista. Laitoksen omassa julkaisusarjassa on ilmestynyt lähes 350 tutkimusta. Lisensiaatteja on valmistunut yhteensä 164 ja tohtoreita 90 vuoden 2003 loppuun mennessä. Psykologian koulutusohjelmasta valmistuu vuosittain 50-60 maisteria. Vuonna 1980 laitoksella käynnistyi lasten ja nuorten ohjauksen koulutusohjelma; sen pääaineena oli kehityspsykologia. Kehityspsykologia yhdistyi psykologian maisterin koulutusohjelmaan vuonna 1996. Psykoterapian opetus- ja tutkimusklinikka on vakiinnuttanut asemaansa psykoterapiakoulutuksessa.

Nykyinen tilanne ja tulevaisuus

Psykologian laitos on ollut vuodesta 1989 Suomen psykologian laitosten muodostaman verkoston, Psykonetin osa, jonka kautta on voinut toteutua kolme tärkeää toimintamuotoa: psykologien erikoistumiskoulutus, psykologian tutkijakoulu ja yhteinen perusopetus, jota annetaan pääasiassa virtuaaliopetuksen muodossa. Psykonet on kaksi kertaa palkittu opetuksen laatuyksikköpalkinnolla hyvästä opetuksesta.

Psykologian laitoksen toiminta jäsentyi jo 1990 alkupuolella psykologian keskeisiä alueita kattavaksi sektorirakenteeksi. Tämä rakenne on perustunut riittävän vahvaan toimintakokonaisuuteen sektorin sisällä; käytännössä se on tarkoittanut vähintään yhden professuurin ja yliassistentuurin perustamista ko. alueelle. Sektorirakenne tukee laitoksen opetusta ja myös tutkimusta. Kuitenkaan sektorirakenteella ei ole tarkoitus vaikeuttaa eri tutkimusalueiden välistä yhteistyötä, vaan pikemminkin avata mahdollisuus myös poikkitieteelliselle toiminnalle; tästä on jo useita esimerkkejä.

Uusien sektoreiden perustamista tai olemassa olevien vahvistamista harkitaan suhteessa laitoksen nykyisiin vahvuusalueisiin ja toisaalta suhteessa tieteellisiin ja soveltaviin tavoitteisiin ja valmiuksiin toteuttaa tällaiset tavoitteet. Uusia todennäköisiä tutkimusalueita, jotka ovat jo olleet esillä laitoksen tulevien vuosien toiminta- ja taloussuunnitelmassa, ovat mm:

- Ikääntymisen psykologian tutkimus: psykogerontologia.

- Tietoyhteiskunnan työelämän ja työn kuormittavuuden psykologia.

Näihin tutkimusalueisiin liittyviä henkilöresursseja on jo olemassa laitoksella ja näiden alueiden vahvistaminen onkin tulevien vuosien ensisijaisia tavoitteita.

1.5.2004 Tapani Korhonen

Lähteenä käytetty mm. Jyväskylän yliopiston tiedotuslehteen Heli Nurmen ja Tarja Timosen laatimaa kuvausta Psykologian 50-vuotistaipaleelta vuodelta 1986 (nro 15).