Ģ��ֱ��

Vaikkei vastoinkäymisiin koskaan tottuisi, voi niitä oppia käsittelemään. Mitä enemmän tutkijan eteen tulee vaikeita tilanteita, sitä monipuolisemmat työkalut hänellä on nämä tilanteet kohdata. Mikäli tutkija on vasta uransa alussa, näitä työkaluja ei kuitenkaan välttämättä vielä ole. Siispä olisi erityisen tärkeää väitöskirjatutkijoille sekä muille uransa alkuvaiheessa oleville tutkijoille.

Tylyjä vertaisarvioita, sähköposteihin vastaamattomia kollegoita, epävarmuutta urasta

Olen ollut yliopistossa töissä vuodesta 2012, ja näiden reilun kymmenen vuoden aikana olen totisesti saanut osani takaiskuista. Olen saanut useita hylkäyssähköposteja tieteellisistä lehdistä. Olen lähtenyt mukaan yhteistyöprojekteihin, joista ei lopulta olekaan kehkeytynyt mitään.

Takana on useita hylättyjä rahoitushakemuksia, niin henkilökohtaisia kuin ryhmässä tehtyjä. Kirjoittaminen on ollut jumissa. Työmäärä on ollut toisinaan masentavan musertava ja alanvaihto on käynyt mielessä.

Työsopimuksia ja rahoituskausia on ollut luultavasti jo lähemmäs 30, pisin niistä vain puolisentoista vuotta.

Onneksi monen vuoden kokemus tutkijan työstä sekä tutkimukseni ja akateemisesta kirjoittamisesta ovat opettaneet, että erilaiset surkeuden kokemukset menevät nopeasti ohi. Minulla on myös ollut fantastiset väitöskirjaohjaajat ja muita kollegoita, joiden kanssa olemme voineet puhua vaikeista tilanteista.

Kaikilla nuorilla tutkijoilla tällaista tilannetta ei kuitenkaan ole. Monet jäävät vaikeuksiensa kanssa yksin. Pahimmillaan uransa alkuvaiheessa oleva tutkija saattaa luulla, että hänestä ei ole väitöskirjantekijäksi: että hän ei ole tarpeeksi sitkeä, joustava tai älykäs – siitäkin huolimatta, että hän on tässä vaiheessa suorittanut sekä alemman että ylemmän korkeakoulututkinnon ja päässyt sisään tohtoriohjelmaan.

Ei olekaan lainkaan yllättävää, että .

Epäonnistumisista voidaan pitää työpaja

Tutkijan työn hankaluudet ovat onneksi saaneet vuosi vuodelta enemmän huomiota. Muun muassa nimenomaan aloittelevien tutkijoiden näkökulmasta.

Tekstissä mainitaan muun muassa niin sanotut ”epäonnistumisen CV:t”, joita jotkut tutkijat ovat jakaneet julkisesti valottaakseen sitä, mitä kaiken paperilla näkyvän menestyksen, kuten ylennysten ja julkaistujen tutkimusten taakse kätkeytyy. Ansioluetteloon on siis kirjattu esimerkiksi kaikki hylätyt artikkelit tai rahoitushakemukset.

Erilaisten epäonnistumisten julkituomisen lisäksi on mahdollista järjestää epävarmuutta, epäonnistumisia ja tutkimuksen haasteita käsitteleviä työpajoja. Eräs tällaisista yhteydessä, sekä verkossa että paikan päällä.

Työpajan tarkoituksena oli koota yhteen uran alkuvaiheessa olevia tutkijoita jakamaan epäonnistumisen kokemuksia, mutta ennen kaikkea löytämään ratkaisuja vaikeisiin hetkiin ja reflektoimaan sitä, miten erilaiset takaiskut olivat vaikuttaneet omaan tutkijana kehittymiseen.

Työpaja keräsi yli 50 osallistujaa ympäri maailmaa eri aloilta. Vaikka suurin osa osallistujista oli väitöskirjatutkijoita, mukaan mahtui myös useita jo väitelleitä tutkijoita.

Aiheen kiinnostavuus kielineekin siitä, että tutkijoilla, uravaiheesta riippumatta, on tarvetta jakaa kokemuksiaan hankalista tilanteista. Valitettavasti yksittäiset, kerran väitöskirjapolun aikana järjestettävät työpajat eivät ole riittävästi – tarvitaan epäonnistumisen normalisoimista.

Monia hyviä tapoja epäonnistumisen normalisoimiseen

Hyvät uutiset ovat, että epäonnistumisten ja takaiskujen normalisointi ei juurikaan vaadi ajallisia tai rahallisia resursseja. Mitä siis voimme tehdä?

• Turvalliset keskusteluympäristöt: Väitöskirjojen ohjaajat, tutkimusryhmien johtajat sekä erilaiset tutkimuskoordinaattorit voivat tarjota turvallisia keskusteluympäristöjä kaikille tutkijoille. Näissä tiloissa tulisi olla mahdollista keskustella kaikesta siitä, ”mikä meni pieleen” ilman, että leimautuu esihenkilön tai kollegoiden silmissä huonoksi tai laiskaksi tutkijaksi.
• Epävarmuuksien jakaminen: Voimme jakaa omia epävarmuuksiamme tutkijana ja/tai opettajana mahdollisimman usein. Etenkin uran alkuvaiheen tutkijalle voi olla äärimmäisen tärkeää, että väitöskirjaohjaaja jakaa tieteellisestä lehdestä tulleen hylkäyssähköpostin tai kertoo vaikkapa hermostuttavasta konferenssiesitelmäkokemuksesta.
• Keskinkertaisuus on arvokasta: Rajoitetaan ”huippu”-diskurssin glorifioimista ja levittämistä. Vaikka yliopistossa on paljon kilpailuasetelmia, joita emme pääse pakoon, voimme silti aktiivisesti tuoda esiin sitä, että . Useimmiten on ihan ok olla keskinkertainen ja tuottaa silti arvokasta ja laadukasta tutkimusta.

Jyväskylän yliopisto kouluttaa jatkuvasti suuria määriä tohtoreita, jotka ovat oman alansa rautaisia ammattilaisia. Nämä tohtorit päätyvät erilaisiin tehtäviin yliopistoihin ja niiden ulkopuolelle, Suomeen ja ulkomaille.

Toivoisinkin, että keskittyisimme menestyksen ja huippuuden jatkuvan liputtamisen sijaan siihen monimuotoisuuteen, joka yliopistoilla on niin tutkija- kuin opettajakunnassaan: eri alojen asiantuntijoita, jotka yhteen kokoontuessaan kykenevät ratkaisemaan mitä hankalimpia ongelmia — siitä huolimatta, että matkalla kaikki ei välttämättä mennyt täysin putkeen.

Tehkäämme, epäonnistukaamme, yrittäkäämme uudelleen. Niin kuin elämässä aina muulloinkin. 

Melina Aarnikoivu on nykyään englannin kielen ja akateemisen kirjoittamisen opettaja Alankomaissa. Hän tutki tohtorikoulutusta ja akateemista kirjoittamista Jenny ja Antti Wihurin rahaston tukemassa projektissa ”Demystifying academic writing and publishing for doctoral researchers in Finland”.