Ģ��ֱ��

Suomen valtiovarainministeri Riikka Purra julkaisi kotisivullaan , jonka mukaan hän ei ole koskaan kannattanut ihonväriin tai etniseen taustaan perustuvaa syrjintää. Hän viittaa nimimerkillä ”riikka” julkaistuihin äärirasistisiin ja väkivaltaa lietsoneisiin kannanottoihin, joita Iltalehti .

Perussuomalaisten puoluekokouksessa Purra kuitenkin vaihtoi sävyn selittelevästä syyttävään. Erittelemättä sen koommin suhdettaan rasismiin hän kritisoi mediaa, joka hänen mukaansa kaivoi ”vuosien, jopa vuosikymmenten takaisia, kontekstistaan irrotettuja epäilyttäviä kommentteja ja rumia sanoja osoittamaan, että surkea ministeri, surkea hallitus, surkea ihminen.”

Purran retoriikka sisältää kaksi taktista liikettä. Yhtäältä keskustelu rasismista rajataan kaikkein äärimmäisimpään vihapuheeseen. Kuten ”klassisesta rasismista” irrottautunut Wille Rydman, Purra pystyy näin ottamaan etäisyyttä tiettyihin rasismin tulkintoihin. Toisaalta rasismiin liittyvät vakavat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ongelmat peittyvät, kun puhe kääntyy koskemaan sitä, saako vihapuheen esittäjää kutsua rasistiksi.

Nykyään biologisen rasismin avoimet kannattajat ovat harvassa

Ihonväriin perustuva syrjintä on yleinen, mutta ei ainoa rasismin ilmenemismuoto. 1600-luvulta alkaen muotoilluissa rotuteorioissa ihonväriä käytettiin eräänä kriteerinä, jolla ”rotujen” erillisyyttä ja eroja yritettiin perustella. Yhdysvaltojen rotuerottelun ylläpitämiseksi kehiteltiin testejä, joiden avulla tummin vaaleaihoinen ja vaalein tummaihoinen voitaisiin erottaa toisistaan: esimerkiksi vertaamalla ihonväriä ruskeaan paperipussiin.

Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälinen tiedeyhteisö alkoi irtautua ”rodun” käsitteestä, ja ajatus biologisista ”roduista” hylättiin.

Nykyään biologisen rasismin avoimet kannattajat ovat harvassa. Suomessa tällaista ajattelua ajaa julkisesti äärinationalistinen Sinimusta liike.

Rydman mainitsema ”klassinen rasismi” kenties viittaa juuri näennäistieteellisiin rotuteorioihin.

Myös Purran blogissa yksilöiden toimintaa ja ominaisuuksia selittää kulttuuri, ei biologia. Hänen ajattelunsa edustaa kulttuurideterminismiä, vaikkei hän itse termiä käytäkään.

Ihmisen arvioiminen kulttuurideterminististä näkökulmasta on kulttuurista rasismia

Kulttuurideterminismi merkitsee sitä, että jokaisen yksilön ajatellaan olevan vääjäämättömällä tavalla ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan muokkaama.

Yksilön mahdollisuudet toimia tai ajatella kulttuurinsa vastaisesti oletetaan pieniksi tai olemattomiksi.

Ihmisten arvioimista ja kohtelemista kulttuurideterministisestä näkökulmasta voidaan asianmukaisesti nimittää kulttuuriseksi rasismiksi.

Kulttuurinen rasismi merkitsee ajattelutapaa, jossa yksilö nähdään ensisijaisesti tiettyyn kulttuuriin liitettyjen stereotypioiden edustajana, ja kulttuurit oletetaan homogeenisiksi, huomioimatta niiden sisäisiä moninaisuuksia ja vaikutuksia toisiinsa. Hierarkkinen rakenne oletetaan tällöin eri kulttuuristen ryhmien, ei biologisten ”rotujen” välille. Tällaista ajattelutapaa myös Purran blogi edustaa.

Purran julkiseen keskusteluun noussut burkaan pukeutuvista naisista ”mustina säkkeinä” ilmentää kulttuurideterminististä ja -rasistista maailmankuvaa. Tekstin kritiikin kohteena ovat ”suvaitsevaiset” ja ”liberaalit”, joille ”kaikki lähtee ihmisyksilöstä” ja jotka uskovat yksilöiden mahdollisuuteen muuttua esimerkiksi koulutuksen avulla.

Purran mukaan taas ”kulttuuri, uskonto ja ’konteksti’ eivät poistu ihmisestä maantieteellistä sijaintia vaihtamalla”.

Hän kohdistaa väitteen erityisesti niihin maahanmuuttajiin, jotka tulevat hänen ”primitiivisiksi” kutsumistaan kulttuureista. Purra toteaa : ”Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät välttämättä ole kehityskelpoisia sillä tavalla kuin liberalismi uskoo.”

Negatiiviset stereotypiat levittävät rasismia

Ongelma syvenee ennestään, kun tarkastellaan Purran ajatusta kulttuurien erillisyydestä ja eristämisestä. Purra käyttää negatiivisesti latautunutta käsitettä ”primitiiviset kulttuurit”, jotka hän asettaa vastakkain pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja sivistyksen kanssa. Hän vastustaa ajatusta niiden yhteensovittamisesta, jopa rinnakkaiselosta: ”Ns. suvaitsevaiset eivät näe mitään ongelmaa siinä, että erilaisia kulttuureita ja ihmisiä ja tapoja ja ideoita sekoitetaan yhteen.”

Purran perusajatus on selvä: kulttuurien sekoittuminen vaarantaa suomalaiset arvot, jopa maan turvallisuuden.

Purra olettaa, että ”primitiiviset” tavat voivat horjuttaa ”sivistyneet” mutta kieltää, että jälkimmäiset pystyisivät esimerkiksi koulutuksen kautta vaikuttamaan edellisiin.

Purra ”primitiivisiin kulttuureihin” oletukset (etenkin Islamin) naista alistavista käytännöistä ja miesten harjoittamasta seksuaalisesta väkivallasta. Tämän hän väittää aiheuttavan niin suurta pelkoa, että suomalaiset tyhjentävät kaupanhyllyt turvasumutteista ja epäröivät lähettää lapsiaan harrastuksiin.

Purra kuvailee omaa pelkoaan, jota hän kokee esimerkiksi Kampin keskuksessa, missä ”itäeurooppalaiset kerjäläiset ovat käskynjaolla ja iltapäivällä kaiteisiin nojailee paremmin pukeutunutta väkeä Afrikasta ja Lähi-Idästä.”

Näin ollen lopulta ihonväri ei olekaan ”merkityksetön ominaisuus”: Purran kuvailema pelkohan juontuu nimenomaan mainittujen ihmisten ulkonäöstä ja hänen siihen liittämistään oletuksista.

Negatiivisten stereotyyppien luominen ja toistaminen sekä uhkakuvien maalailu ovat tyypillisiä tapoja, joilla rasismi leviää yhteiskunnassa.

Lietsomalla kokonaisiin ihmisryhmiin liitettävää pelkoa ja esittämällä jopa yksittäisen kaiteeseen nojailijan kauppareissua varjostavana uhkana Purra normalisoi rasistisia stereotyyppejä.

Tämä osoittaa myös, että vaikka ihonväriin perustuva syrjintä ei olisi kulttuurisen rasismin ensisijainen lähtökohta, se on usein eräs sen seurauksista. Negatiivinen suhtautuminen esimerkiksi afrikkalaisiin kulttuureihin johtaa kielteiseen asennoitumiseen ihmisiin, joiden oletetaan näitä kulttuureja edustavan.

Purra ei pysty irtautumaan rasismista selittelemällä vuosien takaisia kannanottojaan tai syyttämällä tiedostusvälineitä mielivaltaisesta ajojahdista, kun hänen virallinen bloginsa rakentuu selvästi havaittavan kulttuurisen rasismin varaan.

Malin Grahn-Wilder

Kirjoittaja työskentelee sukupuolentutkimuksen tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa ja johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa nelivuotista tutkimushanketta .