Ģ��ֱ��

Ulkopuolisen maailman viesti meille on selvä: tuottakaa uutta tietoa, joka auttaa yhteiskuntia tekemään siirtymän kohti kestävyyttä, ja kouluttakaa lisää luonnontieteen ja matematiikan osaajia. Nämä viestit toistuvat niin yritysten kuin julkisen sektorin toimijoiden kanssa keskustellessa. Esimerkiksi teknologiateollisuuden on arvioitu tarvitsevan liki 80 000 uutta, korkeakoulutettua osaajaa seuraavan kymmenen vuoden aikana. 

Lisäksi kestävän kehityksen nousu yritysten strategiselle asialistalle luo kasvavaa tarvetta monipuoliselle kestävyys-, resurssiviisaus- ja kiertotalousosaamiselle. Tarve luonnontieteiden tuottamalle osaamiselle on ilmeinen ja kasvava. 

Mutta, pelkkä luonnontieteiden ”osaaminen” ei riitä, vaan tarvitaan näkökulmien moneutta ja avoimuutta, missä osaaminen yhdistyy ymmärrykseen ja eettiseen harkintaan. 

Tähän meidät haastaa ympäristön monikriisi, jonka keskellä elämme: luonto köyhtyy, ilmasto muuttuu ja ympäristömme saastuu yhä kiihtyvällä vauhdilla. 

Monikriisistä selviytyminen edellyttää kestävyysmurrosta – yhteiskunnallista muutosta, jossa tavoitteena on turvata hyvinvointi maapallon kantokyvyn rajoissa. 

Sivistyksen merkitys korostuu murrosvaiheessa 

Sivistys antaa meille kyvyn uudistua ja toteuttaa kestävyysmurros. Sivistys tarjoaa tiedolliset valmiudet kehittää uusia, kestäviä teknologioita ja toimintatapoja, mutta osaamisen lisäksi sivistys on kykyä toimia niiden perusteella. Siksi sivistykseen kurottavan koulutuksen tavoite ei voi olla tarjota ainoastaan tiedollisia valmiuksia, syväosaamista oman alan sisällöistä ja menetelmistä, vaan myös kykyä eettiseen harkintaan osaamisen soveltamisessa vaihtelevissa tilanteissa. 

Sivistystä on kyky toimia yhdessä eri aloilta ja kulttuuritaustasta tulevien osaajien kanssa. 

Koska kestävyysmurros on yhteiskunnan läpäisevä systeeminen muutos, koulutuksen tulee evästää systeemiseen ajatteluun, näkemään asioiden ja ilmiöiden väliset yhteydet ja vuorovaikutukset. 

Perustieteet ovat ymmärtämisen peruspilareita, runkoja metsässä, joiden juuret ovat syvällä kasautuneen tiedon maaperässä. Monikriisin ratkaisemiseksi oleellista on, että monien runkojen kannattama latvus on monitieteinen kurkotus kohti kestävyyttä. 

Perustieteitä ja -tutkimusta edelleen tarvitaan, mutta entistä voimakkaammin on tunnistettava tutkimuksen yhteydet kestävyyden edistämiseen sekä se, että ratkaisut monisyisiin ongelmiin ovat monitieteisiä. Kemistit eivät yksin ratkaise kiertotalouden haasteita eikä pelkästään biologian osaamisella pysäytetä luontokatoa. 

Tarvitaan (toki) uutta tietoa kestävistä ratkaisuista ja uutta teknologiaa, mutta myös ymmärrystä keinoista, joilla uudet, uudet ratkaisut ja tekniikat saadaan osaksi ihmisten arkea ja korvaamaan kestämättömiä käytäntöjä. Luonnontieteilijän on ylitettävä silta yhteiskuntaan. 

Kun ympäristö muuttuu, myös tieteen tekemisen on muututtava

Kestävyysmurroksessa tieteellisellä tiedolla on potentiaalisesti iso rooli. Havaintoihin ja hypoteesien testaamiseen perustuva tieteellinen menetelmä luo parhaan perustan uusille sosiaalisille ja teknologisille keksinnöille. Tiede voi nopeuttaa näiden käyttöönottoa sekä vähentää epävarmuutta niiden toimivuuden ja vaikuttavuuden suhteen. 

Mutta tutkitun tiedon merkitystä yhteiskuntien muutosten suuntaamisessa myös entistä voimakkaammin haastetaan: sen laatu ja luotettavuus kyseenalaistetaan pitämällä tiedettä tarinana tarinoiden joukossa. Tieteellisen prosessin avaaminen ja ihmisten mukaan ottaminen tieteen tuottamiseen lisää luottamusta ja sitoutumista tieteen tuloksiin. Kansalaistiede on tässä tärkeässä roolissa. 

Tieteenteon avaaminen yhteistyölle yritysten ja julkisen sektorin toimijoiden kanssa lisää tieteen tulosten merkityksellisyyttä ja vaikuttavuutta yhteiskunnassa.

Yliopistoilla on parhaat mahdolliset tiedolliset valmiudet toimia edellä kävijänä ja tiennäyttäjänä uusien kestävämpien toimintatapojen kehittämisessä. Sivistysyliopistona meillä on lisäksi eettiset valmiudet ja organisatoriset kyvyt viedä kestävät mallit käytäntöön. Siksi meidän on tiedettä tehdessämme kriittisesti tarkasteltava oman toimintamme kestävyyttä, tapaamme kuluttaa energiaa ja materiaaleja, liikkua ja matkustaa. Sivistyksen eetos velvoittaa toimimaan niin, että oman toimintamme tulos kokonaisuutena on kestävyyttä edistävä, nettopositiivinen.

Mikko Mönkkönen on soveltavan ekologian professori Jyväskylän yliopistossa sekä matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani.