Kun kestävyystutkija lentää, hän pysyy perillä pitkään
Lentomatkustaminen on oikeutetusti paljon esillä, koska se on lisääntymisen ohella jopa suurin yksilön tekemä kestävyyteen liittyvä elämäntapavalinta. Olen luonnonvarojen käytön kestävyyden yliopistonlehtori. Minun luulisi tietävän, millainen on kestävä elämäntapa. Monessa mielessä tiedänkin, ja elän niin kuin opetan.
Olen asentanut kotiini maalämpöpumpun ja ostan vain tuulisähköä. Noudatan ruokavaliota joka kuormittaa ympäristöä mahdollisimman vähän, pyöräilen ja kuljen kauemmas junalla. Ulkomaanmatkoja olen tehnyt junalla ja bussilla pisimmillään Italiaan saakka. Nyt kuitenkin lensin, ja vieläpä kauas.
Pääsin pari viikkoa sitten perille Australiaan kolmen kuukauden työkomennukselle. Miten pystyn perustelemaan päätöksen itselleni?
Ympäristöhaittojen välttämisessä käytetään niin sanottua lievennyshierarkiaa.
Ensisijaisena tavoitteena on se, että pitäytyy kokonaan aiheuttamasta haittoja. Jos se ei ole mahdollista, pitää haittoja minimoida, ja lopulta väistämättömät jäännöshaitat hyvittää eli kompensoida. Käsittelen lentämisratkaisuni lievennyshierarkian kautta.
Tutkin menetettyjen luontoarvojen kompensointia. Tässä aiheessa Australia on maailmalla johtava toimija, vaikka muuten onkin kestävyyskehitysmaa. Juuri ekologisen kompensaation kohdalla maan tapojen oppiminen ja vahva yhteistyö sikäläisen tutkijayhteisön kanssa on mielestäni lentämisen aiheuttaman haitan arvoista.
Kun nyt tein valinnan lentää, on tärkeää, että se johtaa haittojen estämiseen muulloin.
Uskon, että tämän jakson aikana oppimani asiat ja saamani kontaktit mahdollistavat sen, että minun ei tarvitse jatkossa lentää lyhyille työmatkoille ja matkojen määrä vähenee.
Päätänkin, että en tee lentokoneella alle kuukauden pituisia työmatkoja, en siis esimerkiksi lennä kongresseihin.
Lentämisen itsensä osalta haittojen minimointi on vaikeaa, mutta on tärkeää minimoida lentoaikaa ja välilaskuja eikä hintaa.
Näin tein itsekin, mutta lisävähennykset on löydyttävä muualta. Kuten sanottua, olen tehnyt merkittävimmät arjen päästöjä vähentävät ratkaisut jo aiemmin.
Jotain on silti tehtävä. Autoilen harrastusteni takia arviolta 1000 kilometriä vuodessa. Tätä lukua voin pienentää ainakin puoleen. Päätän, että jatkossa en autoile harrastuksiini alle 15 kilometrin säteellä kotoani.
Vaikutus on säälittävä, mutta samalla päätän, että jokainen tehty lento velvoittaa vastaavaan tekoon. Tämä muodostaa minulle henkilökohtaisen lentobudjetin, koska joka kerran kohde on vaikeampi löytää.
³¢±ð²Ô³Ù´Ç±èää²õ³ÙöÂá±ð²Ô kompensointi tarkoittaisi käytännössä hiilen sitomista jonnekin ja luotettavia mahdollisuuksia siihen on vähän. Metsityshankkeet aavikoitumisriskialueilla voivat olla todella vaikuttavia, mutta voiko väestönkasvun edessä luottaa niiden pysyvyyteen?
On myös kyseenalaista, jos länsimaalaiset kompensoivat päästönsä vaikeuttamalla afrikkalaisten maankäyttöä.
Ajattelen itse, että päästökompensaatiot kannattaa hajauttaa esimerkiksi kehittyvien maiden polttopuun kulutusta vähentäviin ratkaisuihin ja hiilensidontaan haitan aiheuttajien kotiseudulla. Tätä periaatetta noudattaen kompensoin matkani päästöt kohdistuen kehitysmaiden koulutushankkeisiin, ja tuplaan kompensaation lahjoittamalla saman summan metsien suojeluun Suomessa.
Yllämainittujen toimenpiteiden vaikuttavuus on pieni ja on oletettavaa, että niihin ryhtyy vain osa väestöstä. Useimpien ympäristöongelmien ratkaisemisessa olisi tärkeintä saada aikaan sellainen yhteiskunta, jossa kestämättömät ratkaisut jäisivät tekemättä kaikilta. Pyrin omalta osaltani rakentamaan sellaista.
Näiden pohdintojen jälkeen lennän. Raskain sydämin.
Kirjoittaja on luonnonsuojelubiologian yliopistonlehtori bio- ja ympäristötieteiden laitoksella Jyväskylän yliopistossa.
