Ikuinen opiskelija – vai tuiki tavallinen opettaja?

Moni opettaja opiskelee itsekin työn ohessa. Kirjoittaminen on yksi esimerkki opettajille mieluisasta oppiaineesta. Siinä yhdistyvät oman luovuuden vaaliminen ja ammatillinen kehitys. Luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla kehittyy usein myös osallistujien itsetuntemus. Avoimen yliopiston kirjoittamisen opettaja Nora Ekström pohtii blogissa opettajan oppimista.
Julkaistu
3.10.2024

Nora Ekström, kirjoittamisen opettaja, avoin yliopisto

On jo aika karistaa ikuisen opiskelijan hahmon yltä häneen tarttuneet kielteiset määreet. Uuden oppiminen on innostava osa monien työuraa. Yksi esimerkki aikuisryhmästä, joka kehittää itseään ahkerasti, ovat opettajat. Heidän runsas edustuksensa näkyy Avoimen yliopiston kirjoittamisen opinnoissakin. 

Moni opettaja haluaa esimerkiksi kokeilla kaunokirjallisten lajien kirjoittamista työhön liittyvien asiatekstien sijaan – ja saa yllättyä iloisesti, kun päätyy kirjoittamisen perusopinnoissa tutkimaan, millaista on faktan ja fiktion vuoropuhelu. Joillekin pelkkä kokemus roolien vaihdosta on merkitsevä: siirtyminen opettajanpöydän toiselle puolen kasvattaa ymmärrystä. Samalla päivittyvät palautetaidot. Nykyajan termein opettajat ovat jatkuvan oppimisen malliesimerkkejä.

Opiskelijat innostavat oppimaan uutta

Myös me avoimen yliopiston opettajat olemme ahkeria opiskelijoita. Väitöskirjan tekeminen työn ohessa ei ole harvinaista, mutta vielä yleisempää ja arvokasta on pienimuotoisempi oman työn kehittäminen. 

Jokainen opiskelijaryhmä tuo mukanaan kysymyksiä ja näkökulmia, jotka innostavat opettajaakin päivittämään tietojaan. Vuosien varrella olen kuullut monesta kirjallisen elämän tuoreesta virtauksesta ensin opiskelijoilta, ja vasta myöhemmin ilmiö on löytänyt tiensä oppiaineen viralliseen opetussuunnitelmaan. Näin tulee taiteen ja tieteen parissa ollakin. Oppikirjoihin koottu kulkee alan toimijoiden jäljessä, havaittua analysoiden ja kokonaisuuksia tutkien. 

Tutun löytäminen vahvisti itseluottamustani. Aloin hahmottaa, miten minä voisin ohjata ja arvioida monimediaisia teoksia. 

Tutun tunnistaminen tukee itseluottamusta

Viimeistään opetussuunnitelman muuttuminen merkitsee aina opettajalle uuden eteen asettumista. Omalla kohdallani erityisen jännittävä hetki lähivuosina on ollut multimodaalisen eli monimediaisen kirjoittamisen ottaminen osaksi opetustani. Eikö kuulostakin vaikealta aiheelta? Turvallisen Luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen opintojakson suojissa uskalsin kuitenkin tarttua haasteeseen.

Kun aloitin monimediaisen kirjoittamisen parissa neljä vuotta sitten, otin mukaan vierailevan asiantuntijan. Kollegani siis luennoi kurssilla säännöllisesti, ja opiskelijoiden lisäksi kuulolla olin tietysti minä. Opiskelijat oppivat ja tekivät kunnianhimoisia töitä, joiden pohjalta muokkasimme alkuperäisiä tehtävänantojamme. Päädyimme myös yhdessä kollegani kanssa tutkimaan monimediaisen kirjoittamisen hyvinvointivaikutuksia. Tässä kohtaa sisäistin, mistä monimediaisuudessa on kysymys sillä tasolla, jolla itse opetan. Muistelin kauan sitten opiskelemani taidekasvatuksen teoriaa, erityisesti elokuva-analyysin välineitä. 

Tutun löytäminen vahvisti itseluottamustani. Aloin hahmottaa, miten minä voisin ohjata ja arvioida monimediaisia teoksia. Vaikka olen ”vain” kirjoittamisen opettaja, olen monilukutaitoinen eli osaan lukea myös kuvien ja sanojen yhdistelmiä. Päädyin siihen, että hallitsen alueen riittävän hyvin pärjätäkseni ilman asiantuntija-apua. Kollegani opettaa nyt erillistä, aihetta pidemmälle vievää opintojaksoa.

Jos opiskelija päättää tehdä opintojaksolla suunnittelemansa videon valmiiksi, astuu kuvan ja sanan rinnalle usein ääni ja kinesteettinen ulottuvuus. 

Kun elämäkerrallinen kirjoittaminen saa videomuodon

Kirjoittamisen opintoihin kuuluvalla Luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen opintojaksolla on tarkoitus tehdä suunnitelma monimediaisesta teoksesta. Osa opiskelijoista on kuitenkin teknisesti taitavia ja haluaa myös toteuttaa teoksensa.

Jos opiskelija päättää tehdä opintojaksolla suunnittelemansa videon valmiiksi, astuu kuvan ja sanan rinnalle usein ääni ja kinesteettinen ulottuvuus. Jakson ydin, elämäkerrallinen kirjoittaminen, ei kuitenkaan jää sivuun.

Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Jutta Kokkosen teos, jota tehdessään hän etsi uutta näkökulmaa läheiseen ihmiseen. Kokonaisuus valottaa mielestäni mainiosti, miten moninaista elämäkerrallinen kirjoittaminen on. Samalla hahmottuu, miten opiskelu voi viedä mukanaan. Valokuvan lisäksi tehtäväannon lunastamiseen olisi riittänyt ääninauhan teksti. Mutta eikö ole olekin antoisaa kuulla myös ihmisen ääni? Ja huomata, mitä videolla jää näkyviin, ja mitä piiloon elämän vuosirenkaiden alle?

Haku kirjoittamisen opintoihin on lokakuussa jälleen auki. Ikuinen opiskelija minussa odottaa nyt, millaisia oppimisen paikkoja uudet opiskelijat minulle tällä kertaa tarjoavat.

Katso Jutta Kokkosen monimediainen teos: Mummon viimeinen pakkaaminen