Antero Holmila: Suomen itsenäisyys – kriisistä syntynyt, kriiseissä testattu
Itsenäinen Suomi syntyi valtavan historiallisen käännekohdan seurauksena, joka muokkasi koko maanosan historiaa seuraavan 74 vuoden ajan. Sen vaikutukset näkyvät edelleen, kun Putinin nyky-Venäjä on alkanut jälleen haaveilla vuonna 1917 luhistuneen imperiuminsa perään.
Sanakirjamaisen määritelmän mukainen ”kriisi” eli ”kärjistynyt, vaarallinen tilanne” oli Venäjällä maaliskuussa 1917 puhjennut vallankumous. Se kaatoi tsaarinvallan, ja sen jälkeinen valtatyhjiö puolestaan mahdollisti Leninin johtamien bolševikkien suorittaman vallankaappauksen lokakuussa 1917.
Populistipoliitikkona Lenin tiesi mistä naruista vetää. Maailmansodan riehuessa ja ihmisten nähdessä nälkää Lenin lupasi venäläisille ”rauhaa, maata ja leipää”. Leninin kuollessa vuonna 1924, kaikki nämä lupaukset oli petetty. Venäjän imperiumiin kuuluneille reunavaltioille, kuten Puolalle, Suomelle, Ukrainalle, Valko-Venäjälle ja Georgialle Lenin lupasi itsenäisyyden.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin vain Suomi – bolševikkien suureksi harmitukseksi – oli itsenäinen.
Kylmän sodan Suomessa oli tavanomaista selittää, että Lenin oli ”lahjoittanut” Suomelle itsenäisyyden. Selitys oli vale, joka ilmensi kriisitapahtumille tyypillistä historian poliittista käyttöä, ei tosiasioihin perustuvaa tulkintaa.
Ensinnäkään Lenin ei ikinä ”lahjoittanut” kenellekään mitään – bolševikit vielä vähemmän. Itsenäisyyslupaus oli strateginen veto, jonka Lenin teki pakkoraossa ja ketunhäntä kainalossaan. Kuten hyvin tiedetään, Lenin laskelmoi, että vallankumous leviäisi Suomeen ja Suomi palautuisi takaisin emomaan yhteyteen.
Niin melkein kävikin.
Toisekseen, Suomen itsenäistyminen oli yhtä aikaa sekä sisäinen että ulkoinen kriisi, joka on erittäin kaukana ”Leninin lahjasta”. Ulkoinen kriisi se oli sikäli, että vuoden 1918 sisällissota oli yksi lukuisista Venäjän imperiumin hajoamissodista, ja sisällissodan lopputulos oli itsenäisyyden kannalta ratkaiseva.
Jos punaiset olisivat voittaneet sodan, Suomen historiallinen kehityskaari olisi seurannut Ukrainaa, jossa Ukrainan punaiset voittivat paikallisen sisällissodan vuoden 1921 aikana.
Toisin sanoen suomalaiset taistelivat itselleen itsenäisyyden ajamalla bolševikit pois Suomesta. Kriisin taksonomian mukaan voidaan siis puhua ”käänteentekevästä murroksesta”.
Samaan aikaan Suomen itsenäisyys oli massiivisen sisäisen kriisin määrittelemä ”kärjistynyt vaarallinen tilanne”, jonka ytimessä oli paitsi kysymys Suomen poliittisesta järjestelmästä, myös materiaalisista olosuhteista, ennen kaikkea ”maasta” ja ”leivästä”.
Leipä, lämpö ja lukutaito ovat menestyksen taustalla
Sodan lopputulos määritti sen, että maa ja leipä -kysymyksen aiheuttamaa kriisiä alettiin ratkomaan presidentti Ståhlbergin ohjauksessa legalistisen oikeusvaltioperiaatteen mukaan, vaikka alku olikin nihkeä vankileireineen ja punaisiin kohdistettuine vainoineen. Mutta maa toipui hiljalleen. Paljon jäi vielä ratkaisematta, mutta suuret kysymykset saatiin ohjattua oikeille urille.
Kriisistä syntynyttä itsenäisyyttä on myöhemmin testattu eri tavoin useissa yhteyksissä, joiden tarkempaan purkamiseen tässä ei ole tilaa. Todettakoon vain, että suuria murroksia olivat 1920- ja 1930-luvun äärioikeiston liikehdintä, Neuvostoliiton aloittama talvisota ja sitä seuranneet jatko- ja lapinsota, sekä Neuvostoliiton varjossa tapahtunut vaikea rauhaanpaluun aika sotakorvauksineen, evakkoineen ja uuden poliittisen suunnan etsimisineen. Lähihistorian kehykseen kuuluu 1990-luvun lama.
Nyt suomalaisten kriisinsietokykyä tullaan testaamaan jälleen Venäjän varjossa.
Historiantutkimuksen tärkein tehtävä on muistuttaa, että meidän aikalaishorisontin kokemus on rajattu, ja historiallinen tieto auttaa meitä tarkastelemaan omaa tilaamme ikään kuin ulkoapäin. Jo pelkästään tällainen näkökulman siirto lisää resilienssiä, ja siksi historian tuntemus on tärkeä yhteiskunnallinen voimavara.
Nousevat elinkustannukset, ruoan ja polttoaineen hinta sekä uhkaava kylmyys eivät siis ole historiallisesti uusia, vaan osa siinä pitkässä ketjussa, jossa suomalaisen yhteiskunnan resilienssiä on koeteltu.
Menestyksen avain suomalaisessa kriisinsietokyvyssä, jo vuodesta 1917 alkaen, on ollut yhteiskunnan kyky tarjota materiaaliset puitteet kriisistä ulospääsyyn. Ne voidaan tiivistää kolmeen l-kirjaimeen: leipään, lämpöön ja lukutaitoon.
Näiden peruselementtien saatavuus on puolestaan täysin riippuvainen yhteiskunnan koulutuksellisesta, tutkimuksellisesta ja sivistyksellisestä tasosta, joiden ylläpidossa yliopistoilla on ratkaisevan tärkeä rooli.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
Kirjoittaja Antero Holmila on historian apulaisprofessori Jyväskylän yliopistossa.
