Eroisät osaavat neuvotella ja sopeutua, mutta myös taistella ja uhriutua
Viimeisen vuosikymmenen aikana isyyden rintamalla on ollut nähtävissä muutos, erityisesti isien aktiivisuudessa eron jälkeen. Monet isät eivät enää suostu asettumaan ’kakkosvanhemmaksi’, vaan haluavat eron jälkeenkin ottaa osaa lapsensa hyvinvointiin ja ajankäyttöön sekä jakaa vastuuta lapsen äidin kanssa. Isyydestä on nykypäivänä tullut yhä isompi osa miehen identiteettiä, hyvinvointia ja elämää. Monet isät myös löytävät isyytensä halun ja kyvyn vasta eron jälkeen, kuten eräs isä toteaa: ”nykyään saan olla sellainen isä kuin tahdon”. Toisaalta osa isistä liukuu lapsen elämän marginaaliin.
Erityisesti lasten menettämisen pelko jäytää isien mieliä. Tämän vuoksi osa miehistä ’kunnostautuu’ isänä eron jälkeen ja suhde lapsiin voi lujittua ja syventyä. Myös aiemmat tutkimukset osoittavat monien isien kokeneen suhteen lapsiinsa vahvistuneen eron jälkeen.
”Useat isät joutuvat eron jälkeen muodostamaan kokonaan uudenlaisen, luottamukseen ja tunneyhteyteen pohjautuvan suhteen lapseen. Joskus syyllisyys, pelko ja epätoivo voivat ottaa ylivallan ja isä perääntyy marginaaliin. Toisaalta, vaikka ero heittää isät uuden elämäntilanteen eteen, isyydessä ja arjessa oppiminen myös palkitsee hyvin vahvasti”, dosentti Johanna Terävä پää.
Yhteisvanhemmuudella tavoitellaan lapsen etua
Tutkimuksen haastatteluaineistossa sekä isät että äidit korostivat yhteisvanhemmuuden ideaalia, jonka ytimessä ovat lapsen etu ja hyvinvointi sekä yhteinen vastuunjako lapsen vanhempien kesken.
”Erityisesti kommunikaatioyhteyttä vanhempien välillä korostetaan. Myös avoimuus, joustavuus ja yhteiset sopimukset nimettiin tärkeiksi yhteisvanhemmuuden elementeiksi”, Terävä kertoo.
Tutkijat muodostivat haastatteluaineiston perusteella kuusi yhteisvanhemmuustyyppiä, joita olivat yhteistyökumppanit, sopeutujat ja taistelijat, sekä uhrit, vastuunkantajat ja luovuttajat.
Sekä isiä että äitejä yhdisti kaksi yhteisvanhemmuustyyppiä: yhteistyökumppanit ja sopeutujat. ’۳ٱٲökumppanit’ korostivat molemminpuolista luottamusta, avoimuutta ja kunnioitusta. ’Sopeutujat’ sen sijaan korostivat toisen hyväksymistä, joustamista, venymistä ja sopeutumista tilanteeseen.
”Tärkeintä on, että lapset eivät joudu kärsimään”, tutkimukseen osallistunut isä totesi.
Riitaisasti eronnut isä saattaa taistella tai uhriutua
Tutkimuksessa ainoastaan isissä havaittiin ’taistelija’ -yhteisvanhemmuustyyppiä. Heidän tarinoissaan tilanne oli eron jälkeen kriisiytynyt ja yhteiset neuvotteluasemat jo usein menetetty. Isät kuvasivat tilannetta muun muassa sotatilaksi:
”Vain kuolleen ruumiini yli.”
”Rahaa hän vain haluaa.”
Toinen tyypillinen ainoastaan isien tuottama kerronnan tyyppi oli ’uhrit’. Näiden isien vanhemmuutta kuvasi passiivisuus, tuen puute ja toivon menettäminen. Isä ei nähnyt enää muutosta parempaan mahdollisena. He kuvasivat tilannetta muun muassa seuraavasti:
”Jatkuva ikävä, joka saa joka päivä itkemään.”
”En ole koskaan saanut mitään tukea.”
”Elämä menee hukkaan.”
Tutkimus osoittaa, että isien rooli ja asema lapsen toisena vanhempana jakautuu eron jälkeen vahvasti kahteen suuntaan: toiset isät säilyttävät ja vahvistavat rooliaan lapsen elämässä, kun taas toiset joutuvat ulkokehälle ja suhde lapseen hiipuu syystä tai toisesta. Vanhempien ero voi kuitenkin parhaimmillaan olla uudenlaisen isä-lapsi-suhteen rakentamisen paikka, josta hyötyvät sekä isä että lapset.
Päävastuu vanhemmuudessa jää useammin äidille
Myös eronneilla äideillä havaittiin vain äideille ominaisia tapoja kuvata rooliaan yhteisvanhemmuudessa. Näitä olivat ’vastuunkantaja’ ja ’luovuttaja’ -tyypit. ’Vastuunkantajat’ kertoivat, ettei äidin päävastuu muuttunut eron jälkeen, mutta isä on edelleen mukana lasten arjessa – joskin äitiä pienemmässä roolissa.
Esimerkiksi eräs äiti toteaa: ”Aiemminkin mies teki paljon matkatöitä. Olen tottunut huolehtimaan arjesta hyvin pitkälle. Koen, että tietyllä tavalla minulla on vahvempi suhde lapsiin, kuin lasten isällä, joten on hyvä, että pystyn kannustamaan ex-kumppania myös tässä isänä”.
Osa äideistä, niin sanotut ’luovuttaja’ -tyypit, olivat jo luopuneet toivosta yhteistyön onnistumisesta. Heillä oli erittäin huonot välit ex-kumppaniinsa sekä huoli siitä, kuinka lapsi pärjää tilanteessa. Äideillä oli kuitenkin hyvä ja toimiva suhde lapsiinsa.
Tutkimuksen aineisto on kerätty yhteistyössä Ensi- ja turvakotien liiton kanssa. Hankkeeseen haastateltiin yhteensä 38 eronnutta vanhempaa (äitejä 19 ja isiä 19). Tiedotteessa käytettyjä haastatteluaineiston otteita on yleiskielistetty.
äپٴᲹ:
dosentti Johanna Terävä, johanna.terava@jyu.fi, puh. 040 805 4802
Jyväskylän yliopisto, kasvatustieteiden laitos
viestinnän asiantuntija Kirke Hassinen, kirke.m.hassinen@jyu.fi, puh. 050 462 6920