Ģ��ֱ��

Vastaväittäjänä apulaisprofessori, YTT Minna Zechner (Lapin yliopisto) ja kustoksena professori Teppo Kröger (Jyväskylän yliopisto). Väitöstilaisuuden kieli on suomi.
Yleisö seuraa tilaisuutta verkkovälitteisesti. Verkko-osoite, jossa tilaisuutta voi seurata:

Yleisö voi tilaisuuden lopussa osoittaa mahdolliset lisäkysymyksensä (kustos Teppo Krögerille) puhelinnumeroon 040 8054160.

Usein väitetään, että koti on ikääntyneen paras paikka vanheta. YTM Paula Vasaran yhteiskuntapolitiikan alan väitöskirjassa peilataan tätä tuttua politiikkasuositusta ikäihmisten ja heidän läheistensä kertomuksiin.

Vasaran väitöstutkimus osoittaa, että hyvä vanhenemisen kokemus on mahdollinen sekä niille, jotka vanhenevat paikoillaan että niille, jotka muuttavat ikääntyneenä. Fyysistä asuinpaikkaa ja siinä asumisen pitkäaikaisuutta merkittävämmäksi rakentuu se, miten suhde paikkaan ja kotiin merkityksellistyy. Usein paikka nähdään vain samankaltaisena pysyvänä näyttämönä, jossa yksilön vanheneminen, menetykset ja raihnaistuminen tapahtuvat. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että kyse on aina suhteesta ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä: niin yksilöt kuin paikat muuttuvat ajassa, ja tällöin niiden vuorovaikutuskin muuttuu.

Tutkimuksen aineistona toimivat sekä ikääntyneiden itsensä että heidän läheistensä kertomukset. Ne alleviivaavat sitä, että käsitykset hyvästä ja mielekkäästä elämästä ja sitä myöten hyvästä ja toivotusta asumisen muodosta muovautuvat elämänkulun aikana hankittujen kokemusten ja merkityksenantojen myötä. Ei siis ole olemassa universaaleja ratkaisuja, jotka väistämättä tuottaisivat hyviä lopputulemia.

- Aika ja paikka sekä yksilölliset elämäntapahtumat ja niiden ajoittuminen vaikuttavat siihen, mikä tulkitaan itselle sopivaksi ja toivottavaksi vaihtoehdoksi. Asumisen jatkaminen tai pitkäaikaisesta kodista pois muuttaminen voi kertomuksissa rakentua niin väistämättömyydeksi kuin valinnaksikin, Vasara kertoo.

”Minä en lähe mihinkään niin kauan kun mä pystyn huolehtiin itestäni ja asioistani, niin kauan mä olen kotona”, totesi eräs haastateltu.

Tutkimus todentaa osaltaan monissa tutkimuksissa toistettua väitettä siitä, että monet ikääntyneet arvostavat mahdollisuutta voida vanheta omassa kodissaan. Tämä näyttäytyy kuitenkin kertomusten valossa totuttua moniulotteisempana ilmiönä: omassa kodissa vanhenemista ei välttämättä nähdä mahdollisena tai toivottavana hinnalla millä hyvänsä vaan toive usein symboloi ajatusta siitä, että oman terveyden, toimintakyvyn ja arjen toivotaan säilyvän entisen kaltaisina.

Erään haastatellun tavoin voi vain todeta, että ”eihän sitä koskaan tiiä, jos käy petipotilaaks niin sitte on ihan, tuntus että on sama missä päin sitä on. Missä vaan hoidon saa.”

Tilanteen muuttuessa vaihtoehtoja ollaan usein valmiita harkitsemaan: osa on valmis luopumaan joistain työläiksi koetuista asioista kodin jatkuvuuden säilyttämiseksi, osa näkee mahdollisuuden omien toiveiden ja arvojen toteutumiseen toisella tapaa, ehkäpä uudenlaisessa paikassa.

- Kodin tuntu on tärkeä, mutta itse koti voi merkityksellistyä ja rakentua eri tavoin, Vasara muistuttaa.

Tutkimus kyseenalaistaa yksipuolisen käsityksen saman fyysisen kodin ja paikoillaan vanhenemisen politiikan oikeutuksesta. Jotta yhteiskuntapoliittisin ratkaisuin voitaisi tukea hyvää vanhenemisen kokemusta, yksilöiden väliset erot on voitava tunnistaa ja tunnustaa. Tarvitaan myös erilaisia todellisia asumisen vaihtoehtoja, joissa oma elämä on mahdollista järjestää oman elämäntavan, toiveiden ja arvojen mukaiseksi.

Tutkimuksen aineisto on kerätty Suomen Akatemian rahoittamissa projekteissa Muuttaminen ja vanhuus sekä Omaishoito, palkkatyö ja identiteetit.

Paula Vasara on valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitokselta vuonna 2004 pääaineenaan valtio-oppi ja vuonna 2011 pääaineenaan sosiaalityö. Hän on työskennellyt yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella tutkimusavustajana, tohtorikoulutettavana, yliopistonopettajana ja projektitutkijana yhteiskuntatieteellisen tiedekunnassa (nyk. humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta). Väitöstutkimus on saanut rahoitusta Suomen Akatemian projekteista Muuttaminen ja vanhuus: Asumisen ja hoivan siirtymiä (2011–2015) sekä Jaettu ikääntyminen: asumisen ja hoivan keskinäisriippuvuudet vanhuuden elämänkulussa (LinkAGE, 2016–2020) sekä Miina Sillanpään Säätiöltä. Se on osa Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön tutkimusta (CoE AgeCare, 2018–2025).

Väitöskirja on julkaistu verkkojulkaisusarjassa JYU Dissertations numerona 212, Jyväskylä 2020, ISSN 2489-9003, ISBN 978-951-39-8132-7. Julkaisu on luettavissa JYX-julkaisuarkistossa osoitteessa

Abstract:

Ageing and care policies in Finland emphasise ageing in place. It is perceived as a principle that supports older people to continue living in their current longterm homes with services being provided in their homes. This policy emphasis has been portrayed as a principle honouring older people’s wishes. In practice, over 90 per cent of older people continue to live in their long-term homes, often with some services being provided in their homes, and help and support from their family and kin. The focus of this study is on the experiences of older people and their close ones in this policy context of ageing in place.

Narrative analysis is employed in order to explore what kinds of narratives of housing paths are being constructed, what kinds of meanings are assigned to various places of residency and what is perceived as meaningful in regard to ageing well. Interview data was gathered in two research projects conducted at the Ģ��ֱ�� which were funded by the Academy of Finland. Older people were interviewed in the Moving in Old Age: Transitions in Housing and Care research project and their family and kin were interviewed in the Working Carers – Caring Workers: Making Paid Employment and Care Responsibilities Compatible research project.

The results verify previous understandings about older people being satisfied with their housing choices and rather reluctant to move. Long-term homes are valued, and strong meanings are assigned to them in regard to the hope of being able to continue living independently. However, older people are not willing to continue living in their own homes in all circumstances. If life in their homes no longer fulfils the characteristics assigned to homes, people are willing to move, even if moving holds strong symbolic meanings and metaphors. It is also recognised that homes can materialise in many ways: changes along the housing pathway can be construed as transitions, turning points or continuums. The ability to have agency, make choices and live according to one’s preferences is constructed as key for living well. Thus, instead of a one-sided policy emphasis on growing old at home, enough leeway should be left for agency and for older people to arrange housing, care and everyday life according to their own preferences.

Keywords: housing pathways, life course, older people, narrative, ageing in place