Ģ��ֱ��

Vuonna 1863 perustettu Jyväskylän seminaari toimi ensimmäiset vuotensa vuokratiloissa nykyistä Cygnaeuksenpuistoa ympäröivissä kortteleissa. Seminaarin perustaja Uno Cygnaeus olisi halunnut rakennuttaa seminaarille erillisen rakennuskokonaisuuden Tourujoen laakson maaseutumaiseen ympäristöön saksalaisten esikuvien mukaan. Hanketta ryhdyttiin kuitenkin toteuttamaan 1870-luvun lopulla lähemmäs kaupungin keskustaa, niin kutsutulle Harjupellolle ja sen läheisille alueille. Rakennukset suunnitteli Constantin Kiseleff yleisten rakennusten ylihallituksesta.

Harjumaisemaan vuosina 1879–1883 valmistuneet korkeat tiilirakennukset olivat näyttävä kokonaisuus. Rakennuksissa on nähtävissä koulurakentamisessa suositun uusrenessanssin ja saksalaisen tiiliarkkitehtuurin vaikutteita. Alue puutarhamaisine puistoineen toimi esikuvana seminaarirakentamiselle Suomessa. ���𳾾��Բ��������Գ�ä�쾱 täydentyi vuosisadan vaihteessa voimistelusali Ryhtilällä sekä piirustus- ja veistosalirakennus Villa Ranalla. Sota-aikana seminaarin rakennuksissa sijaitsi sotaväen varustevarastoja, väliaikaisia majoitustiloja, pääesikunnan kanslia sekä sotasairaalan toipilas- ja kuntoutusosastot.

Arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema korkeakoulurakennusten kokonaisuus rakentui Seminaarinmäelle ja sen viereiselle peltoalueelle vuosina 1954–1959. Aallon kampus muodostuu lounaaseen avautuvasta, hevosenkengän muotoisesta alueesta, jota ympäröivät vanhoihin Seminaarinmäen rakennuksiin sointuvat punatiiliset rakennukset. Alueen punatiilirakennuksia täydentää vuonna 1971 valmistunut, vaaleaksi rapattu liikuntatieteellisen tiedekunnan rakennus. Keskellä kampusta sijaitsee urheilukenttä. Sitä ympäröi puistoalue, Aallonpuisto, joka edustaa suunnittelultaan ja kasvillisuudeltaan 1950–1960-lukujen vaihteen puistosuunnittelun ihanteita. 

Jyväskylän kasvavan kasvatusopillisen korkeakoulun tilaratkaisuista järjestettiin arkkitehtuurikutsukilpailu, jonka Alvar Aalto voitti suunnitelmallaan vuonna 1951. Aalto oli matkojensa ja opetustoimintansa kautta perehtynyt yhdysvaltalaisiin ja englantilaisiin yliopistokampuksiin. Hänen suunnitelmansa pohjautui angloamerikkalaiseen campus-ajatukseen, jossa eri toimintoja sisältävien rakennusten kokonaisuus on koottu avoimen kentän ympärille. Voidaan sanoa, että kampus-termi otettiin Suomessa ensimmäisenä käyttöön Jyväskylässä. 

Aallon kampus on kokonaisuus, jossa on viitteitä myös antiikin, keskiajan ja renessanssin arkkitehtuurista. Kohteissa on käytetty toistuvana teemana punatiiltä ja suuria nauhamaisia ikkunoita, joita täydentävät puiset yksityiskohdat. Rakennukset mukailevat maisemaa, ja luonto tuodaan sisätiloihin suurten ikkunoiden sekä ympäristöön asettuvien yksityiskohtien kautta.

Seminaarinmäen vanha alue täydentyi 1970-luvulla neljällä arkkitehti Arto Sipisen suunnittelemalla rakennuksella. Kirjastorakennus ja hallintorakennus valmistuivat vuonna 1974 kaupungin puoleisen sisääntuloväylän yhteyteen. Vuonna 1976 vanhojen seminaarirakennusten joukkoon valmistui lisäksi kaksi humanististen tieteiden laitosrakennusta: Musica musiikille ja Athenaeum kirjallisuudelle, taiteen tutkimukselle ja puheopille. 

Aallon kampuksen rakennusten yksilöllisestä ja veistoksellisesta ilmaisusta siirryttiin Sipisen myötä konstruktivistiseen rakennustyyliin. Konstruktivismissa rakenteelliset ratkaisut näytettiin myös ulospäin, mikä näkyy rakennusten julkisivujen ruudukkomaisessa jäsentelyssä. Kompakti, laatikkomainen muoto ilmentää 1970-luvun ja miesiläisen (arkkitehti Mies van der Rohea mukaileva tyyli) arkkitehtuurin ihanteita: järjestelmäarkkitehtuuria, yleispätevyyttä, anonyymia suunnittelijaa ja muuntojoustavuuden pyrkimyksiä. Rakentamisen esikuvat olivat teollisia, mutta Sipisen rakennuksissa on teollisen rinnalla käytetty yhä käsityötä: julkisivujen tiiliverhoukset on muurattu käsin. 

Sipisen suunnittelemien rakennusten asemointia kokonaismiljööseen on pidetty onnistuneena. Ne sijoittuvat samaan koordinaatistoon kuin vanhempi rakennuskanta ja lomittuvat niihin myös mittasuhteiltaan – kattokerrokset eivät kohoa seminaarirakennusten yli. Rakennusten tiiliverhous ja julkisivujen siniset yksityiskohdat liittävät ne alueen traditioon. Pellitysten sininen väri on poimittu seminaarirakennusten katon räystäsfriisien koristeista. Vanhalle Seminaarinpuistolle täydennysrakentaminen sen sijaan kävi kohtalokkaaksi, ja puistoalue pirstoutui osiin. 

2000-luvun alussa arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäki suunnitteli alueelle uuden Normaalikoulun alakoulun ja ylioppilastalon laajennuksen Opinkiven sovittaen rakennukset olemassa olevaan rakennuskantaan.

Historica oli alun perin Jyväskylän seminaarin naisosaston päärakennus, jossa järjestettiin suurin osa seminaarin naisosaston opetuksesta. Ensimmäiseen kerrokseen suunniteltiin tila myös lastentarhalle. Yläkerrassa sijaitsi voimistelu- ja juhlasali, jossa vietettiin naisosaston kevät- ja joulujuhlia ja pidettiin päivittäiset aamuhartaudet.

Opetusharjoittelua varten perustettu tyttömallikoulu ja myöhemmin perustettu kasvatusopillisen korkeakoulun harjoituskoulu toimivat myös osittain tässä rakennuksessa. Rakennuksen päädyssä ylhäällä on edelleen kello, jolla oppilaita kutsuttiin seminaarin aikana oppitunneille. Rakennus on sittemmin toiminut opetus- ja työtiloina ja on pitkään tunnettu historian laitoksena. Historica on alueen tiilirakennuksista ensimmäinen, josta vuosien 1997–1998 peruskorjauksessa sisätilojen 1960-luvun moderni asu purettiin pois.

Educa valmistui alun perin seminaarin naisopiskelijoiden asuntolaksi eli internaatiksi. Rakennukseen oli sijoitettu myös lastenseimi ja naisosaston johtajattaren ja opettajien asuntoja. Siipiosassa sijaitsivat sairashuoneet. Educa toimi asuntolana 1950-luvulle saakka, jolloin Alvar Aallon suunnittelemat korkeakoulurakennukset asuntolarakennuksineen valmistuivat. Sen jälkeen rakennuksessa on ollut opetus- ja työtiloja, ja se tunnettiin pitkään kasvatustieteen ja psykologian laitoksena. Vuonna 2001 valmistuneessa peruskorjauksessa rakennukseen pyrittiin palauttamaan 1880-luvun ilmettä. Opetus- ja kokoustilat nimettiin rakennuksessa asuneiden ja työskennelleiden seminaarin opettajattarien mukaan.

Seminaarin johtajan virka-asunnoksi ja työtiloiksi tarkoitettu rakennus sijoitettiin keskeiselle paikalle Seminaarinmäellä. Seminaarin johtaja oli alueen korkein valtion virkamies, jonka asemaa asuintalo hienoine interiööreineen kuvasti. Johtajan asuinhuoneiston parvekkeelta avautui kaunis näköala Jyväsjärven suuntaan.

Vuosien 1998–1999 peruskorjauksessa löydetyt, osin uudelleen toteutetut koristemaalaukset kertovat rakennuksen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta. Seminaarin aikaan Oppiossa sijaitsi myös kanslia, kirjasto ja miesopiskelijoiden asuntolahuoneita. Korkeakouluajoista lähtien rakennusta on käytetty opetuksessa ja laitosten työtiloina.

Seminaarinmäen korkeimmalla kohdalla sijaitseva Seminarium rakennettiin koko seminaarin päärakennukseksi ja miesosaston opetustiloiksi. Juhlasali ja veistosali sijoitettiin erilleen kolmikerroksisesta, luokkahuoneita sisältävästä osasta. Seminariumin juhlasali oli Jyväskylän suurin juhlahuoneisto kaupungintalon valmistumiseen (1899) saakka. Salia voidaan pitää suomenkielisen koulu- ja joululauluperinteen syntymäpaikkana. Esimerkiksi monet tunnetut kappaleet – kuten seminaarin musiikin lehtori P. J. Hannikaisen säveltämä ja sanoittama ”Joulupukki, joulupukki” – ovat saaneet siellä ensiesityksensä.

Yliopiston museo on sijainnut rakennuksessa vuodesta 1961 lähtien. Yliopiston tiedemuseon näyttelykeskus Soihtu avattiin rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen vuonna 2013.

Restauroitu juhlarakennus

Seminariumin korjaus- ja restaurointityöt toteutettiin vuosina 2007–2010. Korjauksessa rakennuksen talotekniikka uusittiin, vaakarakenteet korjattiin perusteellisesti ja tilat muutettiin vastaamaan käyttäjien tarpeita. Tutkimukset kulttuurihistoriallisesti merkittävän rakennuksen historiasta alkoivat jo 2000-luvun alussa.Korjaus- ja  restaurointitöiden lähtökohtana oli rakennuksen ajallisten kerrostumien säilyttäminen ja tilojen palauttaminen eri aikakausien mukaisiin asuihin tutkimustietoon nojaten.

Restauroinnin tuloksena rakennuksesta tuli eräänlainen ”aikakone”. Ensimmäinen kerros palautettiin alkuperäiseen uusrenessanssiasuun lukuun ottamatta yhtä art nouveau -tyylin mukaiseksi palautettua tilaa (Tissarin taidekokoelmahuone, S110). Myös toinen kerros palautettiin uusrenessanssiasuun. Ylimmässä kerroksessa säilytettiin 1960-luvun korjauksen moderni ilme. Kussakin kerroksessa on nähtävillä sen edustaman aikakauden opetusvälineitä ja valokuvia opiskelijaelämästä tiedemuseon kokoelmista. Rakennus kuvaa muutoksia oppimisympäristöissä sekä oppilaitoksen ja Suomen rakennushallinnon rakentamistavoissa.Rakennuksen ulkoarkkitehtuurissa pyrittiin vaalimaan uusrenessanssiasua.

Katto piippuineen palautettiin alkuperäiseen asuunsa. Julkisivujen valkoiset kipsirosetit ja räystäsrajan yksityiskohdat restauroitiin. Rakennuksen ikkunat kunnostettiin, ja ulko-ovet ootrattiin tammea jäljitellen alkuperäiseen asuunsa. Sisätiloihin tehtiin kattavat väritutkimukset. Niiden perusteella tiloihin maalattiin marmoria jäljitteleviä seinäpaneeleja ja luokkahuoneisiin nurkkakoristeet. Juhlasalin uusrenessanssille tyypilliset ootraukset, kasviornamentit ja muut koristeaiheet maalattiin uudelleen alkuperäisten mallien mukaan. Juhlasalin yläosaa kiertävät tekstit ”Vaeltaja, sano Suomelle, että sen nuorison parasta tässä harrastetaan”, ”Valoa kansallemme” sekä ”Scientia est potentia” (= tieto on valtaa). Katonrajaa koristavat myös lapsiin ja kasvattamiseen viittaavat Raamatun jakeet.

Fennicum rakennettiin seminaarin miesosaston käyttöön. Rakennuksessa on ollut muun muassa miesoppilaiden asuntola, luonnontieteen opetustiloja sekä poikamallikoulu eli harjoituskoulu. Seminaarin ajan luonnontieteenopetus näkyi pitkään rakennuksen nimityksessä: Fennicum tunnettiin 1980-luvulle saakka nimellä “Kilistiikka” seminaarin luonnontieteen lehtori Ludvig ”Kili” Kiljanderin mukaan.

Fennicumiin 1900-luvun alussa rakennettu lisäosa purettiin 1950-luvulla korkeakoulun uudisrakennustöiden yhteydessä. Pitkään purku-uhan alla ollut rakennus välttyi 1960-luvun modernisoinnilta, ja vuonna 1976 valmistunut peruskorjaus tehtiin osin säilyttävin menetelmin. Sisätilat ovat ilmeeltään melko alkuperäiset ja rakennuksessa on edelleen mm. alkuperäiset peiliovet ja lämmitysuuneja. Rakennus on toiminut yliopiston opetus- ja työtiloina.

Voimistelusalirakennus valmistui seminaarin miesopiskelijoiden käyttöön vuonna 1895. Sitä ennen miesten voimistelutilana käytettiin seminaarin päärakennuksen eli Seminariumin juhlasalia, vaikka tilan ei katsottukaan sopivan urheiluharrastuksiin arvokkaan luonteensa vuoksi. 

Rakennukseen tehtiin vuonna 1908 laajennusosa Vaasan lääninrakennuskonttorin arkkitehti A. W. Stenforsin suunnitelmien pohjalta. Laajennukseen tulivat suihkuhuone eli ”ryöppyhuone” pukutiloineen sekä opettajainhuone. Ryhtilässä on nähtävissä ja uusgotiikan tyylipiirteitä, laajennusosassa puolestaan art nouveaun vaikutusta. 

Rakennus nimettiin 1910-luvulla Ryhtiläksi seminaarin voimistelun lehtori Arvo ”Ryhti” Vartian mukaan. Vartia oli Suomen voimistelunopetuksen merkittävä kehittäjä. Voimistelusalirakennusta käyttivät myöhemmin myös urheiluseurat, yhdistykset ja seminaarin suojeluskunta. Siellä järjesttettiin lisäksi illanviettoja, joissa piirileikit olivat suosittuja. 

Sotavuosina 1943–1944 Ryhtilään majoitettiin inkeriläisiä pakolaisia. Alvar Aallon suunnittelemien liikuntahallien valmistuttua 1950-luvulla Ryhtilä säilyi edelleen pääsääntöisesti liikunta- kasvatuksen käytössä, kunnes liikuntatieteellisen tiedekunnan rakennus valmistui vuonna 1971. Ryhtilä joutui purku-uhan alle yliopiston uudisrakentamispaineen alla, mutta rakennus otettiin harjoituskoulun käyttöön, ja se toimi muun muassa oppilasruokalana 1970-luvun puolivälissä. Alkuperäistä asua tavoitellut entisöivä peruskorjaus valmistui vuonna 1981. Rakennus on sittemmin toiminut jälleen liikuntatilana.

Seminaarin miesosaston metallikäsitöiden opetustiloiksi suunniteltu paja rakennettiin samanaikaisesti seminaarin punatiilirakennusten kanssa. Se sijoitettiin miesosaston päärakennuksen, Seminariumin viereen. Paja oli miesosaston alueen reunimmainen rakennus – sen vierestä alkoi naisseminaarin alue. ”Paja on raja”, sanottiin, sillä seminaarin mies- ja naisopiskelijat eivät saaneet kulkea toistensa alueella ilman valvontaa.

Paja toimi metallityön opetus- ja työtilana vuoteen 1905 saakka, jolloin uusi piirustus- ja veistosalirakennus Villa Rana valmistui. Tämän jälkeen se oli 1990-luvun alkuun saakka alueen huoltohenkilökunnan ja kiinteistönhoidon käytössä. Jatkosodan aikana 1941–44 paja varustettiin sirpalesuojaksi. Alun perin holvattuun yläpohjaan valettiin betonivahvistus, ja rakennuksen sisäänkäyntiin muurattiin tiilinen eteistila. Paja kunnostettiin yliopistoyhteisön tunnustuksettomaksi hiljentymistilaksi vuonna 1995. Vuonna 2023 tilan sisustus uudistettiin ja käyttötarkoitusta laajennettiin yliopistoyhteisön vapaampaan käyttöön. Sisällä tilan etuosan seinässä on käytetty Ylämaan spektroliittia, ja lattia on Viitasaaren mustaa graniittia.

Seminaarin johtajan asunnon, Oppion, viereen rakennettiin puurakennus johtajan leivin- ja pesutuvaksi ja taloudenhoitajan asunnoksi. Kun taloudenhoitajan virka lakkautettiin vuonna 1900, rakennukseen muutti seminaarin puutarhanhoidon opettaja ja puutarhuri K. M. Ståhlberg. Tästä eteenpäin rakennus tunnettiin Puutarhurin talona, ja siinä on asunut yhteensä seitsemän puutarhuria perheineen. Puutarhurin asuntoa laajennettiin vuosina 1910–1911, jolloin entisten kamareiden jatkoksi tehtiin yksi lisähuone, ja pohjakaava muuttui L-muotoiseksi. Laaja peruskorjaus toteutettiin vuonna 1961, kun rakennuksesta tuli korkeakoulun talousasioista vastanneen Ensio Seieksen perheen koti. Seiekset olivat talon viimeisiä asukkaita ja muuttivat pois vuonna 1975.

Vuonna 1995 valmistui rakennuksen eri aikakaudet huomioiva peruskorjaus. Tällöin rakennus sisustettiin kokous- ja juhlatilaksi, 2020-luvun alkupuolella työtiloiksi. Seminaarin aikana alueelle rakennettiin kymmenkunta puurakennusta, joista jäljellä on Puutarhurin talon lisäksi vain Ryhtilä.

Seminaarin piirustus- ja veistosalirakennus valmistui alueen aurinkoiselle etelärinteelle parikymmentä vuotta ensimmäisten seminaarirakennusten jälkeen. Rakennuksen suunnitteli art nouveau -tyyliin seminaarin maantiedon, piirustuksen ja käsityön lehtori, arkkitehti Yrjö Blomstedt. Aiemmista seminaarirakennuksista poiketen piirustus- ja veistosalin julkisivut saivat rapatun pinnan ja koristeellista ornamentiikkaa kansallisromanttisin vivahtein.

Piirustus- ja veistosalirakennuksesta muodostui kokonaistaideteos. Ulkoarkkitehtuurin lisäksi interiöörit kalusteineen olivat Blomstedtin käsialaa. Blomstedt seurasi aikansa taidekasvatuksen suuntauksia ja sai vaikutteita esimerkiksi 1900-luvun alun merkittävästä taideteollisuussuuntauksesta, englantilaisesta Arts & Crafts -liikkeestä. 

Yrjö Blomstedt kiteytti rakennuksessa taidekasvatusajattelunsa ytimen. Oppilaiden tuli tutustua luontoon, taiteeseen ja kulttuuriperintöön. Tavoitteena oli luoda uudenlainen oppimisympäristö, jossa ensimmäiseen kerrokseen sijoitetun piirustussalin läheisyydessä oli kuvaamataidon ja käsityön mallikokoelma, käsikirjasto sekä kansatieteellinen museo, jonne seminaarin oppilaat kokosivat esineistöä kotiseuduiltaan. Veistosali sijoittui toiseen kerrokseen. Rakennus ja sitä ympäröivä puutarha muodostivat erinomaiset puitteet opetukselle.

Piirustus- ja veistosalit saivat myöhemmin nimet Blomstedt ja Paulaharju Yrjö Blomstedtin ja hänen oppilaansa, suomalaisen kansanperinteen suurkerääjä Samuli Paulaharjun mukaan. Villa Rana –nimitys on peräisin 1960-luvun lopulta ja perustuu ulkoseinien sammakkoaiheiseen ornamentiikkaan (lat. rana, sammakko). Rakennusta uhkasi 1960-luvulla purkaminen, mutta se pelastettiin ja peruskorjattiin yliopiston etnologian ja taidehistorian opetus- ja tutkimustiloiksi. Rakennus on siirtynyt yksityiseen omistukseen, ja siellä toimii Kulttuuritalo Villa Rana. Yliopisto ei enää käytä rakennusta. Kaunis rinnepuutarha on sen sijaan yhä yliopiston käytössä.

Riihi on Jyväskylän kaupungin keskusta-alueen vanhin säilynyt rakennus. Se on kuulunut joko Mattilan talon Köyhälammen torppaan tai Taavettilan talon Syrjälän tilaan. Ensimmäisen kerran se on piirretty vuoden 1833 asemakaavakarttaan, joka laadittiin Jyväskylän kaupungin perustamista (1837) varten. Rakennuksen on kuitenkin arvioitu olevan tätä vanhempi. Alueen muut vanhat rakennukset purettiin seminaarin rakentamisen yhteydessä. 

Vuonna 1910 seminaarilaiset muuttivat riihen lehtori, arkkitehti Yrjö Blomstedtin johdolla museokäyttöön, ja sitä alettiin kutsua Cygnaeus-pirtiksi Uno Cygnaeuksen syntymän satavuotisjuhlavuoden muistona. Rakennus muokattiin pohjalaiseksi pirtiksi ja sisustettiin sopivalla esineistöllä, kuten könniläisellä kaappikellolla ja verhoilla varustetulla sängyllä. Riihi muistuttaa kaupungin historiasta ja alueen maatalouskulttuurista. Tänä päivänä se toimii tunnelmallisena tapahtumatilana.

Parviaisen talon suunnitteli Jyväskylän lyseon entinen oppilas, arkkitehti W. G. Palmqvist, joka oli suunnitellut teollisuusrakennuksia eri puolille Suomea. Rakennuksen nimitys viittaa kauppaneuvos Hanna Parviaiseen (1874–1938), Säynätsalon saha- ja vaneritehtaiden perustaja Johan Parviaisen tyttäreen, joka asui talossa vuosina 1919–1935. Parviaisen niin kutsutun kaupunkipalatsin omistajat ja käyttäjät ovat sittemmin vaihtuneet monesti. 2000-luvun alussa rakennuksessa toimi yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskus. Nykyisin rakennus on yksityisessä omistuksessa.

Kolmesta rakennuksesta muodostuva Pitkäkatu 1 sijaitsee yliopiston ja Hippoksen alueiden välissä. Vuosina 1903–1996 rakennuksissa ehtivät toimia vaivaistalo, kunnalliskoti, Harjun sairaala ja vanhainkoti. Yliopiston käytössä rakennukset olivat vuosina 1994–2014. Tuolloin niissä oli muun muassa opettajankoulutuslaitoksen, erityispedagogiikan ja viestintätieteiden laitosten sekä yliopiston viestinnän ja Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön tiloja.

Keskitaloksi kutsuttu Pitkäkatu 1 B suunniteltiin alun perin vaivaistalon päärakennukseksi. Perätaloksi kutsutussa Pitkäkatu 1 C:ssä on toiminut vaivaistalon mielisairaalaosasto. Arkkitehti Hjalmar Åbergin, seminaarin lehtori, arkkitehti Yrjö Blomstedtin sekä vaivaishoidon tarkastajana toimineen insinööri G.A. Helsingiuksen suunnittelemat 1B ja 1C (1902–1903) edustavat 1900-luvun alun puurakentamista. Perätaloon vuonna 1917 lisätyt poikkipäädyt suunnitteli seminaarin lehtori, arkkitehti Toivo Salervo. Kivisen, rapatun laajennusosan on suunnitellut 1950-luvulla Olavi Kivimaa.

Pitkäkatu 1 A rakennettiin vuonna 1929 kunnalliskodin sairasosastoksi. Seminaarinmäeltä lähtöisin olevan arkkitehti Kerttu Tammisen suunnittelema rakennus edustaa pelkistettyä 1920-luvun klassismia. Pitkäkadun kiinteistöjen piha-alueita leimaa vanha, komea puusto. Alueella on runsaasti yli satavuotiaita havupuita ja kookkaita douglaskuusia, joissa myös Seminaarinmäellä viihtyvä liito-orava pesii. Alue edustaa oman aikansa sairaalarakentamista, jossa ympäröivä luonto oli tärkeä paranemista edistävä tekijä. Laaja niitty kiinteistöjen takana on upea kurjenpolvien kukkiessa keskikesällä. Piha-alueella sijaitsee myös Kalle Keskisen graniitista veistämä Karhu-patsas (1961).

Arkkitehtien Toivo Salervon ja Hjalmar Åbergin 1920-luvun klassismia edustava koulurakennus rakennettiin Seminaarinmäen läheisyyteen Harjun rinteeseen. Toivo Salervo toimi Jyväskylän seminaarin piirustuksen lehtorina 1910-luvulla.

Koulurakennusta on laajennettu ja muokattu toiminnan muuttuessa ja oppilasmäärien kasvaessa. Se muodostaa vaikuttavan historiallisesti kerrostuneen kokonaisuuden, jonka julkisivuissa ja sisätiloissa on piirteitä 1920-, 1950- ja 1980-lukujen arkkitehtuurista.

Aallon kampuksen näyttävin rakennus on päärakennus. Se on myös ensimmäinen Alvar Aallon suunnittelemista rakennuksista, jonka kaupungin suunnasta kampukselle tuleva vierailija kohtaa. Rakennuksen sijainnilla korkealla maastossa on korostettu sen asemaa oppilaitoksen päärakennuksena. 

Päärakennus on jaettu käyttötarkoitustensa mukaisesti kahteen osaan: julkiseen juhlasaliosaan kahvioineen sekä hallinnolle ja opetukselle tarkoitettuun hallintosiipeen. Arkkitehtonisesti tärkeimmät tilat ovat juhlasaliosan aulatila eli lämpiö, juhlasali ja läpikulkuhalli. Pääsisäänkäynti johdattaa suoraan lämpiöön ja portaisiin, jotka vievät hieman ylempänä sijaitsevaan juhlasaliin. Suuresta juhlasalista tuli heti sen käyttöönoton jälkeen suosittu juhlapaikka. Salia, joka oli tuolloin kaupungin ainoa suuri konserttisali, vuokrattiin paljon ulkopuolisiin tilaisuuksiin. Sali on mahdollista jakaa kahteen osaan esimerkiksi luentoja ja tenttejä varten. Kahvio on sijoitettu muuta tilaa alemmalle tasolle, mikä yhdessä suurten ikkunoiden kanssa luo yhteyden päärakennusta ympäröivään luontoon. Kahvion alkuperäinen nimi onkin kaunista näköalaa merkitsevä Belvedere.

Vapaamuotoiseen, pohjakaavaltaan viuhkamaiseen juhlasaliosaan yhdistyy suorakaiteen muotoinen hallinto-osa. Koko rakennuksen korkuisen läpikulkuhallin oli alun perin tarkoitus olla ainoa kulkuväylä Aallon puiston ja päärakennuksen edustan eli nykyisen Alvarin aukion välillä. Rakennuksen vieressä kulkeva kävelytie toteutettiin hiukan myöhemmin käytännöllisistä syistä. Läpikulkuhallista johtavat portaat hallintosiipeen ja toisen ja kolmannen kerroksen luentosaleihin, joissa muotoilu on Aallolle tyypillisesti yksityiskohtia myöten punnittua. Neljännessä kerroksessa sijaitsevat kuvaamataidon opetukseen suunnitellut ateljeemaiset tilat. Valo taittuu tiloihin korkealla olevien ikkunoiden kautta.

PÄÄRAKENNUS – TARKKAAN HARKITTU KOKONAISUUS

Alvar Aallon arkkitehtuuriin kuului rakennusten kokonaisvaltainen suunnittelu, jossa valaistus, materiaalit ja muut yksityiskohdat ovat tarkkaan harkittuja. Ulkoarkkitehtuurissa vaihtelevat yhtenäinen tiilipinta ja suuret ikkunat. Sisätilojen materiaaleina on käytetty punatiiltä, puuta ja marmoria. 

Sisätilojen väritys on yksinkertainen ja selkeä. Lämpiön ja kahvilan moderni värimaailma koostuu valkoisista pinnoista: maalatusta rimakatosta, sauvakaakeleilla verhoilluista pilareista ja marmorilattiasta. Jalopuiset yksityiskohdat, kuten mahonkiset pystyrimat juhlasaliin johtavissa portaikoissa ja tiikkireunus naulakoiden pöytätasoissa, tuovat viileäsävyiseen tilaan viimeistellyn ja lämpimän vivahteen. Juhlasalissa ja avarassa läpikulkuhallissa hallitsevat värit ovat valkoinen ja tiilenpunainen ja salin penkeissä musteensininen. Suoraan juhlasalin keskelle johtava pääportaikko korostaa sisään tulevia akateemisia juhlakulkueita.

Huolellisesti suunniteltu interiööri

Sekä juhlasaliin että ulkotilaa muistuttavaan läpikulkuhalliin lankeaa valoa kattoikkunoista, sillä luonnonvalolla on suuri merkitys Alvar Aallon arkkitehtuurissa. Valaistussuunnittelun täydentävät yksilölliset valaisimet. Päärakennukseen suunniteltuja valaisimia ovat muun muassa juhlasalissa eri korkeuksille sijoitetut riippuvalaisimet sekä läpikulkuhallin tiiliseinän ja katon valaisimet. Osa on muunnelmia Artekin perusmalleista, kuten kahvilan mattasinimustat, Kultakellomallia muistuttavat valaisimet. 

Rakennuksen alkuperäisistä kalusteista suurin osa suunniteltiin Aallon toimistossa tai Aino ja Alvar Aallon perustamassa Artek Oy:ssä. Interiöörien irtaimiston väreistä ja tekstiileistä vastasi tekstiilitaiteilija Kirsti Ilvessalo. Kalusteiden puuosissa käytettiin koivua ja arvokkaimmissa tiloissa lisäksi jalopuuta, kuten tammea ja jalavaa. Metalliset koristeosat ovat messinkiä ja pronssia. Kalusteet verhoiltiin nahalla, telonilla ja Ilvessalon suunnittelemilla villakankailla. 

Läpikulkuhallin päätyseinää koristaa Kain Tapperin pronssireliefi ”Horisontti” (1967), joka on Jyväskylän kaupungin lahja Jyväskylän kasvatusopilliselle korkeakoululle Aallon rakennusten vihkiäisjuhlasta 30.5.1959.

Päärakennuksen yhteydessä sijaitsee L-kirjaimen muotoinen, osittain maanpinnan alapuolelle rakennettu kirjastosiipi. Kirjasto ei kuulunut Alvar Aallon vuoden 1950 kokonaissuunnitelmaan, mutta se lisättiin lopullisessa rakennussuunnitelmassa päärakennuksen yhteyteen. Fennicum-rakennuksen päädyn lisäsiipi purettiin kirjaston rakentamisen yhteydessä, ja rakennukset sijaitsevat hyvin lähellä toisiaan. Aalto oli suunnitellut, että kirjasto laajenisi jonain päivänä Fennicumin paikalle, mutta tämä ei koskaan toteutunut, sillä Fennicum haluttiin säilyttää.

Kirjasto on versio Alvar Aallon Viipurissa kehittämästä, perustasoltaan alas lasketusta ja ylhäältä luonnonvaloa saavasta kirjastotyypistä. Aalto sijoitti kirjaston lukusalin muuta tilaa alemmas omaksi syvennyksekseen. Näin lukusalista saatiin rauhallinen tila, jota oli helppo valvoa. Maanpinnan alapuolelle sijoitettuun tilaan tulee kattoikkunoiden kautta epäsuora, tasainen luonnonvalo – teema, jota Aalto käytti useissa kirjastosuunnitelmissaan. Toteutunut Aallon kirjasto ei täysin vastannut arkkitehdin alkuperäisiä suunnitelmia, sillä sitä jouduttiin muuttamaan korkeakoulun kirjaston vaatimusten mukaiseksi.

Kirjastosiiven julkisivun tunnistettavin piirre on katos, jota kannattelevat valkoiset pilarit. Pylväskatos muodostaa jatkumon päärakennukseen, ja katoksen päällä heinäinen turvekatto luo yhteyden ympäröivään luontoon. Alvarin aukiolle avautuva kirjaston julkisivu on lähes ikkunatonta tiilimuuria. Ulkoarkkitehtuuriltaan konstailematon ja huomaamaton kirjastosiipi korostaa päärakennuksen arvoa. Päärakennuksen ja Aallon kirjaston vuosien 2013–2017 peruskorjauksessa lukusalin yläosan takaseiniä avattiin vastaamaan paremmin alkuperäistä suunnitelmaa.

Päärakennuksen viereen rakennettiin harjoituskoulu, jossa opettajaksi opiskelevat suorittivat opetusharjoittelunsa. Rakennus oli koulukäytössä vuoteen 2002 asti. 

Rakennus on leveän U-kirjaimen muotoinen, ja sen keskellä on urheilukentän suuntaan avautuva välituntipiha. Luokkahuoneiden suurista ikkunoista avautuvat kauniit ja valoisat näkymät urheilukentälle ja Mattilanpellon puolelle. Harjoituskoulu erosi aikansa koulurakentamisesta, sillä sen tuli palvella opettajankoulutusta. Koulun rehtorin työhuone erottuu julkisivusta pilareiden kannattamana ulokkeena, jonne johti myös oma sisäänkäyntinsä harjoituskoulun ja päärakennuksen väliseltä ylätasanteelta. Työhuoneesta avautui hyvä näkymä välituntipihan tapahtumien seuraamiseen. 

Harjoituskoulu oli omana aikanaan edistyksellinen koulurakennus luokkasoluihin perustuvine tilajaotteluineen. Luokkahuoneet sijoiteltiin kolmen huoneen ryhmiksi, jolloin koulurakennuksille tyypillisiä pitkiä meluisia käytäviä ei muodostunut. Luokkien sivuseinille oli tehty syvennykset opetusta seuraavia opettajakokelaita varten. Jokaisessa solussa oli lisäksi oma porrashalli ja oppilaskerhohuone. Solujen yhteydessä olivat opettajan ja opetusharjoittelijoiden huoneet, materiaalihuoneet sekä kritiikkihuoneet opetusharjoittelun arviointeja varten. Päärakennuksesta johtaa harjoituskouluun punatiilinen sisäkäytävä, jota pitkin opettajaopiskelijat kulkivat pitämään tuntejaan ja seuraamaan opetusta. Jännityksentäyteinen matka käytävää pitkin harjoitustunnille saattoi tuntua loputtoman pitkältä, joten opiskelijat nimesivät käytävän Via Dolorosaksi.

Philologica-rakennuksessa sijaitsi alun perin kasvatusopillisen korkeakoulun opiskelija-asuntola Naatti. Asuntolassa oli kolmessa kerroksessa yhteensä 80 kahden hengen huonetta. Toisessa päässä rakennusta olivat naisten huoneet ja toisessa miesten. Kuudentoista neliömetrin suuruisten huoneiden sisustussuunnitelmat tehtiin tarkasti harkiten. Naisten puolelle kalustus tilattiin Artekilta, miesten puolelle Helnolta. Syyksi mainittiin Artekin esteettisesti korkeampi laatu, jonka koettiin kalliimmasta hinnastaan huolimatta sopivan naisten huoneisiin. 

Asuntolan järjestyssäännöt olivat tiukat. Alkuvuosina samassa rakennuksessa asunut valvoja teki asukkaiden huoneisiin yllätystarkastuksia ja katsoi, että opiskelijat pysyivät omalla puolellaan rakennusta. Vieraita varten oli kysyttävä lupa, mikä koski myös aviopareja. Sukulaisvierailujen odotettiin tapahtuvan aulojen seurustelutilassa. Naatissa asuminen oli yhteisöllistä, olivathan opiskelijatoverit lähestulkoon kuin yhtä perhettä. Naatin asuntolatoiminta loppui 1970-luvulla, kun ensimmäiset opiskelija-asunnot valmistuivat Kortepohjan ylioppilaskylään. Tämän jälkeen asuintilat muutettiin työ- ja opetustiloiksi väliseinäjakoa muuttamalla. Rakennuksessa ovat sittemmin toimineet muun muassa yliopiston kielten laitokset.

Lozzi, Alvar Aalto 1954Opiskelijaruokala Lozzi peri nimensä vuonna 1937 toimintansa aloittaneelta ylioppilaskunnan kahvila-ravintolalta. Kasvatustieteilijä Johann Heinrich Pestalozzin mukaan nimen saanut alkuperäinen Lozzi oli toiminut naisseminaarin vanhassa ruokalarakennuksessa. Lozzi oli ensimmäinen ja ainoa valtion tukema ylioppilasravintola ennen Helsingin yliopiston ylioppilasruokalan perustamista vuonna 1956. Lozziin sijoittuivat ravintolan lisäksi ylioppilaskunnan toimitilat ennen ylioppilastalon rakentamista. Korkeakoulun opiskelijoiden ajateltiin ruokailevan pääasiassa Lozzissa, joten vieressä sijainneessa asuntolassa oli vain pieni yhteiskeittiö

muun muassa kahvinkeittoa varten. Lauantaisin opiskelijat kokoontuivat Lozziin aterioimaan ja kuuntelemaan radiosta suosittua Lauantain toivotut -ohjelmaa. Lozzissa järjestettiin juhlatilaisuuksia, kuten pikkujouluja, vappujuhlia ja tanssiaisia, joista erityisen näyttäviä olivat opiskelijoiden vuosijuhlatanssiaiset. Juhlatiloina toimivat sekä suuri ravintolasali että sen vieressä sijaitsevat kaksi kerhohuonetta. Ravintolasalia pidettiin aluksi liian suurena, mutta pian kysyntä ylitti tarjonnan, ja ravintola kävi ahtaaksi. Lozzi sijoittuu samaan rakennusketjuun Lyhdyn ja Philologican kanssa. Käynti toisen kerroksen valoisaan ravintolasaliin kulkee hämyisen eteishallin ja punatiilisen portaikon kautta. Luonnonvalo tulee ruokasaliin yläikkunoista ja terassille avautuvasta ikkunaseinämästä. Salin honkapuiset kattorakenteet ovat sisätilojen vaikuttavimpia yksityiskohtia. Yhdessä tiilipintaisten seinien kanssa ne luovat saliin kodikkaan tunnun.

Opettajat saivat oman ruokalarakennuksen Lozzin yhteyteen. Päärakennuksen seremonia-aukion puoleisessa päädyssä sijaitsevan Lyhdyn tunnistaa kreikkalaista temppeliä muistuttavasta ulkoasustaan. Pimeällä valo loistaa vaaleiden graniittipilareiden jakamista laajoista ikkunapinnoista kuin lyhdystä. Rakennusta on ulkoapäin korostettu matalilla terassimuureilla. Lyhdyn aulatilassa hallitsevana materiaalina on punatiili, ja valaistus on samankaltainen kuin Lozzissa: hämärän aulan jälkeen ruokasali avautuu valoisana ja ilmavana tilana. Ruokasalin katossa roikkuu Alvar Aallon suunnittelemia Mehiläispesä- ja Kultakello-valaisimia. Lyhty jäi vähäiselle käytölle alkuperäisessä tarkoituksessaan opettajien ruokalana, ja siitä on muodostunut edustuksellinen kokous- ja juhlatila.

G-rakennus valmistui korkeakoulun henkilökunnan asuinrakennukseksi Seminaarinmäen kampuksen pohjoisnurkkaan, rauhalliseen ympäristöön vilkkaan kampuksen laidalla. Olemukseltaan vaatimaton kaksikerroksinen pienkerrostalo suunniteltiin laadukkaista materiaaleista. Pohjaltaan suorakaiteen muotoinen

talo käsitti valmistuessaan kolme kaksiota ja viisi yksiötä vahtimestareiden, talonmiesten ja siivoojien perheille. Ajanmukaisilla mukavuuksilla varustettuihin asuntoihin kuului keittiö tai keittokomero sekä sisävessa. Sauna, pesu- ja pyykkitilat ja varastot sijoitettiin kellarikerrokseen.

Rakennusta on myöhemmin muokattu ja asuntoja yhdistetty suuremmiksi. 1970-luvulla asuintilat muutettiin yliopiston vierasasunnoiksi, ja vuonna 2006 ne peruskorjattiin työtiloiksi. Peruskorjaus oli säilyttävä ja palauttava. Muun muassa materiaalit ja huonejako säilyivät mahdollisimman lähellä alkuperäistä.

Opettajankoulutuslaitoksen teknisen työn tilat sijoitettiin X-rakennuksen eli entisen harjoituskoulun taakse valmistuneeseen E-rakennukseen. Rakennuksen on suunnitellut Alvar Aallon kuoleman jälkeen toimintaa jatkanut Arkkitehtitoimisto Alvar Aalto & Co, jota johti Aallon puoliso Elissa Aalto. Rakennuksen paikalla sijaitsi aikaisemmin korkeakoulun lämpökeskus, joka valmistui vuonna 1953. Lämpökeskus erottui muista rakennuksista korkean savupiippunsa vuoksi. Lämpökeskuksesta lämpö siirtyi putkitunnelin kautta alueen rakennuksiin, jotka oli aiemmin lämmitetty puu-uuneilla. Kaukolämmön myötä lämpökeskuksesta tuli 1960-luvun lopulla tarpeeton, ja se purettiin vuonna 1988.

Harjoituskoulu sai viereensä oman voimistelurakennuksen (U1). Toinen urheiluhalli (U2) valmistui pari vuotta myöhemmin korkeakoulun liikuntasaliksi. Näiden väliin sijoitettiin uimahalli. 

Tilaratkaisuiltaan urheiluhallit ovat samankaltaiset. Korkeakoulun urheiluhalli erottuu harjoituskoulun hallista valkoisella betonikatoksellaan. Harjoituskoulun voimistelusalirakennus puolestaan palveli näyttämöineen ja katsojaparvekkeineen myös harjoituskoulun juhlasalina. Ulkosivujen punatiili toistuu urheiluhallien sisällä lattioiden materiaalissa. Sisätiloissa on käytetty lisäksi puisia yksityiskohtia sekä valkoisiksi maalattuja pintoja.

Toiminnallisesti urheiluhallit ovat yksinkertaiset ja selkeät: pukeutumis- ja pesuhuoneet sijaitsevat sisäänkäyntikerroksessa ja kahteen osaan jaettava liikuntasali toisessa kerroksessa. Luonnonvalo pääsee saleihin ikkunoista, jotka on sijoitettu nauhamaisesti seinien keski- ja yläosiin.

Jyväskylään suunniteltiin uimahallia jo 1930-luvulla. Hankkeen toteuttaminen tuli mahdolliseksi korkeakoulun laajenemisen yhteydessä 1950-luvulla. Uiminen katsottiin kansalaistaidoksi, ja kansakoulunopettajat pitivät usein kesäisin lasten uimakouluja, joten oli tarkoituksenmukaista vahvistaa opettajiksi opiskelevien uimataitoja.

Uimahalli kuului Alvar Aallon alueelle suunnittelemaan kilpailuehdotukseen, mutta se rakennutettiin erillisenä hankkeena. Rakennuttajaksi ja omistajaksi päätyi ylioppilaskunta, joka toimi tiiviissä yhteistyössä korkeakoulun ja kaupungin kanssa. 

Pian kävi ilmi, että juuri valmistunut, kaikkia kaupunkilaisia palveleva uimahalli oli liian pieni. 1950-luvun lopulla alkoi suunnittelu hallin laajentamiseksi. Samaan aikaan eduskunnassa käsiteltiin voimistelunopettajien koulutuksen aloittamista Jyväskylässä. Halliin haluttiin lisätä toimintoja: 50 metrin allas, kuntosali, erikoisaltaita, hyppytorneja sekä trampoliinihuone. Laajennus valmistui vuonna 1964. Alun perin tiiliset julkisivut saivat laajennuksen yhteydessä valkoisen pinnan, joten rakennus erottuu hyvin tiilipintaisten urheiluhallien välistä. Tämän jälkeen uimahallia on laajennettu useita kertoja, ja sen kylpyläosasto valmistui vuonna 1991. Nykyisin kaupungin omistama rakennus on nimeltään vesiliikuntakeskus AaltoAlvari.

Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun ylioppilaskunta alkoi 1950-luvun lopulla tavoitella omia toimitiloja. Talon rakentamiseksi järjestettiin monenlaisia tempauksia eli tärskyjä sisältänyt suurkeräys, jolla ylioppilaskunta sai tarkoitukseensa tukea noin 10 miljoonaa markkaa. Presidentti Urho Kekkosen suojelemaa tukikeräystä perusteltiin erityisesti opiskelijoiden kasvaneella asuntotarpeella. Loppujen lopuksi ylioppilastalohankkeesta toteutui – useiden eri suunnitteluvaiheiden jälkeen – vain osakuntasiiveksi alun perin tarkoitettu rakennus, joka tunnetaan nykyisin Ilokivenä. Osakuntien lisäksi rakennukseen muutti ylioppilaskunta eri toimintoineen. 

Aluksi Ilokiveksi kutsuttiin vain suosittua opiskelijaravintolaa, joka toimi rakennuksen toisessa, myöhemmin ensimmäisessä kerroksessa. Nimi saatiin talon viereisessä metsikössä sijaitsevan jääkautisen siirtolohkareen mukaan. Seminaarin opiskelijoilla oli tapana käydä kivellä laulamassa keväisin. 

Ilokiven sisätilat ovat kokeneet Aallon kampuksen rakennuksista eniten muutoksia: opiskelijasukupolvet ovat halunneet tehdä talosta aina oman aikansa kuvastajan. Talon rakennusvaiheessa päädyttiin hyödyntämään kellarikerrosta sijoittamalla sinne kaupungin ensimmäinen keilahalli, joka purettiin 1990-luvun alun peruskorjauksessa monikäyttöisen kulttuuritilan, ”mustan laatikon”, tieltä. Elokuvateatterina, keikkapaikkana ja auditoriona toimivassa tilassa on myös anniskeluravintola. Talossa tehtiin laaja, osittain palauttava peruskorjaus vuosina 2015–2016. Ravintolatoiminnan lisäksi talo on edelleen ylioppilaskunnan keskeinen kokoontumistila.

Liikuntatieteen opetus aloitettiin Jyväskylän kasvatustieteellisessä korkeakoulussa vuonna 1963. Yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta perustettiin vuonna 1968. Uusi tiedekunta sai vuosikymmenen vaihteessa myös oman rakennuksen. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta on edelleen maamme ainoa.

Kampusta Keskussairaalantien puolelta rajaava liikunnan rakennus on Aallon toimiston viimeinen Alvar Aallon elinaikana toteuttama rakennus Seminaarinmäellä. Uimahallin tavoin se erottuu punatiilisestä rakennuskannasta valkoisella rappauksellaan. Muita julkisivun erityispiirteitä ovat tummapuitteiset nauhaikkunat ja pylväiden kannattama sisäänkäyntikatos. 

Monimuotoisen rakennuksen tilat jakautuvat eri kokonaisuuksiksi. Pääsisäänkäynnin avarasta aulasta alkavat avoportaat johtavat kahvilaan sekä toisen ja kolmannen kerroksen luentosaleihin ja hallinnollisiin tiloihin. Aulassa on useita Alvar Aallon arkkitehtuurille tunnusomaisia piirteitä, kuten osin sauvakaakeleilla päällystetyt pylväät ja seinäpinnat, portaiden puiset käsijohteet ja tammirimapäätyiset naulakot. Ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin liikuntasalit, pukuhuoneet ja laboratoriotilat.

Liikuntatieteellisen tiedekunnan laitosrakennuksella on liikuntatoimintaa ajatellen keskeinen sijainti, sillä kampuksen urheilukentän lisäksi sen lähellä sijaitsevat uimahalli ja urheiluhallit sekä Hippoksen liikuntapuisto.

Kirjasto on Sipisen Seminaarinmäelle suunnittelemasta neljästä rakennuksesta suurin. Rakennuksen suunnitteluun toivat haastavuutta useat erikoistilat ja kirjaston vaatimat suuret varastotilat. Tilatarve ratkaistiin sijoittamalla kaksi varastokerrosta maan alle. Vaikka 1970-luvun arkkitehtuurissa vallitsi tehokkuuden tavoittelu tilankäytössä, kirjasto on saanut korkean ja avonaisen keskushallin. Keskushalli on katettu teräsristikon kannattamalla valokatolla.

Kirjaston tilojen ryhmittelyssä pyrittiin eroon kirjastoarkkitehtuurille perinteisestä kolmijaosta, jossa lukusalit, henkilökunnan tilat ja kirjavarastot ovat toisistaan erillisiä. Niiden sijaan tilat ryhmiteltiin informaatiotiloiksi, lukutiloiksi, lähivarastoiksi, virkailijoiden työtiloiksi ja kaukovarastoiksi. Käyttäjät haluttiin lähelle kirjoja, ja omatoimiseen tiedonhakuun kannustettiin sijoittamalla lähivarastot lukusalien yhteyteen. Valmistuessaan kirjasto oli lukusalipaikoilla mitaten Pohjoismaiden suurin tieteellinen kirjasto.

Vuonna 2021 valmistuneen peruskorjauksen suunnittelusta vastasi Arto Sipisen poika Ari Sipinen. Rakennuksen tilat muutettiin vastaamaan yliopiston uusia tarpeita, mutta alkuperäinen värimaailma sekä sisääntuloaulan omaleimainen tunnelma ja valoikkunat säilytettiin. Alkuperäisiä arkkitehtuuri- ja sisustusratkaisuja kunnioittavan korjauksen lopputuloksena on valoisa, helposti lähestyttävä ja käyttäjien yhteisöllisyyttä tukeva, uudistunut oppimisympäristö. Peruskorjaukselle myönnettiin Arkkitehtuurin Finlandia -palkinto vuonna 2022.

Hallintorakennus (T-rakennus, Tesaurus) valmistui samanaikaisesti kirjastorakennuksen kanssa. Rakennukseen sijoitettiin alun perin yliopiston hallinnollisesti tärkeimmät toiminnot. Neljännessä kerroksessa toimi rehtorin virasto. Samaan kerrokseen oli sijoitettu suuri kokoushuone, jossa muun muassa yliopiston hallintokollegio kokoontui. Hallinnollisesti tärkeästä käyttötarkoituksesta huolimatta T-rakennuksen ulkomuoto ei eroa Sipisen muista rakennuksista alueella. Rakennuksessa oli alun perin myös useita opiskelijoiden ja henkilökunnan käyttämiä tiloja, kuten kirjaamo ja opintoasiaintoimisto.

Kellarikerroksesta johti maanalainen yhdyskäytävä kirjastoon, koska tuolloin ajateltiin kirjaston mahdollisesti laajenevan tulevaisuudessa naapurirakennukseen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Vuoden 2013 peruskorjauksessa rakennusten välissä olevaa ulkoporrasta siirrettiin eteenpäin, ja käytäväyhteys toteutettiin myös maantasoon.

Humanististen tieteiden laitosrakennukset Athenaeum ja Musica valmistuivat kaksi vuotta kirjaston ja T-rakennuksen jälkeen. Ne olivat ensimmäiset humanistisen tiedekunnan käyttöön suunnitellut yliopistorakennukset. Taiderakennukseen, Athenaeumiin, tulivat tilat taiteen tutkimukselle, kirjallisuudelle ja puheopille eli puheviestinnälle. 

Rakennuksessa oli opetuskäyttöä varten erityistiloja. Taiteentutkimus sai korkeat ateljeetilat suurine ikkunoineen, sillä opetukseen sisältyi menetelmäkursseja, joiden oli tarkoitus tutustuttaa opiskelijat taiteilijoiden käyttämiin tekniikoihin. Puheopin erityistarpeet huomioitiin äänitysstudiolla ja editointihuoneella, jotka sijoitettiin pohjakerrokseen. 

Rakennus peruskorjattiin kahdessa vaiheessa: kellarikerros vuosina 2011–2012 ja muu rakennus 2017–2018. Korjauksessa tilat muutettiin henkilökunnan työskentelytiloiksi pohjakerroksen äänitysstudiota lukuun ottamatta.

Musiikin rakennuksessa saman katon alle pääsivät musiikkitiede, musiikkipedagogiikka ja musiikkiterapia. Rakennuksen sijainti kampuksen reunalla nähtiin otollisena houkuttelemaan kaupunkilaisia yliopistolle esimerkiksi konsertteihin. Ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan musiikkiluentosalin suunnittelussa huomioitiin kamarimusiikkisalin akustiset vaatimukset. Salin äänentoistolaitteet olivat aikansa huipputasoa.

Musica-rakennukseen sisällytettiin useita erikoistiloja, kuten musiikkiterapian observointitila, studiotilat ja soitonharjoittelutiloja. Harjoittelutilojen rakentamisessa otettiin huomioon äänieristys, jotta niissä olisi mahdollista musisoida ilman muihin tiloihin kantautuvaa häiriötä. Kolmannessa kerroksessa oli musiikkikirjasto.

Musican ensimmäisessä kerroksessa toimi suosittu kahvila ja ruokala vuoteen 2014 asti, jolloin tila muutettiin opiskelijoiden monikäyttöiseksi olohuoneeksi.

Vanhan harjoituskoulun viereiselle tontille Pitkäkadun varteen valmistui vuonna 2002 uusi koulurakennus normaalikoulun käyttöön. Aallon kampuksen yhteyteen liittyvä kolmikerroksinen rakennus toteutettiin arkkitehtuurikilpailun voittaneen Arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäen suunnitelman mukaisesti. Uuden koulurakennuksen sijoittaminen Seminaarinmäelle ei alkujaan ollut itsestäänselvyys. Hyvällä suunnittelulla rakennus saatiin kuitenkin mahdutettua alueelle, ja siten lapset ovat pysyneet osana kampuksen elämää.

Alakoulun käyttöön suunnitellussa rakennuksessa toiminta on jaettu luokka-asteiden mukaisesti omiin solumaisiin yksiköihinsä. Rakennuksen keskukseen on sijoitettu lasiseinäinen kirjasto, luonnontieteiden tila ja ruokala. Koulu toimii edelleen harjoituskouluna luokanopettajien ja aineenopettajien koulutusohjelmien opettajaopiskelijoille.

Ylioppilastalon laajennus kuului Alvar Aallon alkuperäiseen suunnitelmaan. Rakentaminen lykkääntyi kuitenkin toistuvasti. 1980-luvun lopulla lisärakennussuunnitelmia jatkettiin uusien tilojen ja vuokratuottojen toivossa. Hanke lähti liikkeelle 2000-luvun alussa arkkitehtuurikilpailulla, mutta lisärakennus valmistui taloudellisten ja kaavoituksellisten haasteiden vuoksi vasta vuonna 2003.

Ylioppilastalon laajennuksesta tuli Aallon suunnitelmaa suurempi, sillä haasteellisen rinnetontin koko rakennuspinta-ala saatiin lopulta käyttöön. Punatiilen käyttö liittää rakennuksen Seminaarinmäen kokonaisuuteen, mutta julkisivun laajat lasipinnat antavat sille 2000-luvun ilmettä. Opinkivi-nimi viittaa paitsi rakennuksen käyttötarkoitukseen myös viereiseen Ilokiveen. Rakennukseen sisältyi pitkään toivottu saunatila, jota erityisesti opiskelijat ja opiskelijajärjestöt vuokraavat kokous- ja juhlatilaisuuksiin. Valtaosa rakennuksen tiloista vuokrattiin Jyväskylän yliopiston käyttöön.

Älylä ja Seminaarinrinne rakentuivat pääosin 1910–1920-luvuilla. Tontit olivat isoja ja puutarhat näyttäviä. Aikakautensa mukaisesti rakennuksissa näkyvät paitsi art nouveaun myös klassismin ja kertaustyylien vaikutukset. Rinnemaasto ohjasi arkkitehdit persoonallisiin erikoisratkaisuihin. 

Asuinalueet tulivat tunnetuiksi kaupungin sivistyneistöön kuuluvista asukkaistaan. Myös Älylä-nimi viittasi asukkaisiin. Seminaarinrinne puolestaan sai toiseksi nimekseen ”opettajain kolonia”, sillä sinne rakennettiin seminaarin ja korkeakoulun monien lehtoreiden ja professoreiden asuintalot. Älylästä muodostui tiivis sosiaalinen yhteisö, jonka jäsenet suosivat kulttuuriharrastuksia ja järjestivät yhteisiä juhlia ja tapahtumia. 

Tontteja myytiin myös muille merkittävässä asemassa oleville henkilöille, kuten virkamiehille, taiteilijoille ja arkkitehdeille, joiden muisto elää yhä alueen kadunnimissä. Älylään ja Seminaarinrinteeseen suunnitteli rakennuksia moni nimekäs arkkitehti. Heistä Wivi Lönn, Alvar Aalto ja Toivo Salervo ovat myös asuneet alueella. Älylän huvilamaisia taloja ovat suunnitelleet esimerkiksi Lars Sonck, W. G. Palmqvist ja Kerttu Tamminen. Seminaarinrinteelle rakennuksia suunnittelivat muun muassa Yrjö Blomstedt, rakennusmestari M. F. Forselius sekä harjoituskoulun yliopettaja ja leikkikalutehtailija Juho Jussila. 

Nykyään suurin osa Älylän alueesta on asemakaavalla suojeltua tai kaavaltaan suojeluun pyrkivää. Alueella sijaitsevat arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemat museorakennukset tunnetaan nykyään Aalto2-museokeskuksena.

Seminaarinmäen kampuksen läheisyyteen, Ruusupuiston alueelle, valmistui kesällä 2015 uusi yliopistorakennus. Sijaintipaikastaan nimensä saanut uudisrakennus suunniteltiin kasvatustieteiden opetus- ja tutkimustiloiksi. Rakennuspaikka Alvar Aallon suunnittelemien museorakennusten edessä oli arkkitehtonisesti haastava. Aallon arkkitehtuuri on otettu huomioon erityisesti Ruusupuisto-rakennuksen ulkoarkkitehtuurissa, jotta rakennus soveltuisi kokonsa ja värityksensä puolesta alueen kulttuuriympäristöön. Rakennuksen avara keskushalli muodostaa näyttävän sisääntulon, katsomon ja yhteyden ylempiin kerroksiin tammipuisia portaita pitkin.

Alueen historia näkyy ja elää Ruusupuisto-rakennuksen ja sen opetustilojen nimissä. Ruusupuisto oli jo 1800-luvun lopulta saakka ollut hyötypuutarhana, ja ruusuistutusten myötä se sai vuonna 1903 nykyisen nimensä. Uudisrakennuksen paikkeilla on 1900-luvulla sijainnut Kilpikosken perheen asuinrakennus ja suksitehdas. Ruusupuisto-rakennuksen salit on nimetty yliopiston opettajakoulutuksen historiaan kuuluvien henkilöiden ohella Kilpikosken perheenjäsenten etunimillä.

Seminaarin myötä Jyväskylän kulttuurielämä vilkastui monin tavoin, mikä näkyi erityisesti musiikkielämässä. Seminaarilaiset perustivat nykyisen Lounaispuiston alueelle puiston jo 1860-luvun lopussa. Ensimmäinen laululava valmistui vuonna 1887 Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlien tarpeisiin, ja sitä voidaan pitää kaupungin ensimmäisenä kulttuurirakennuksena. Näyttävin laululavoista oli lehtori, arkkitehti Yrjö Blomstedtin suunnittelema lavarakennus, joka valmistui vuoden 1899 juhlille. Se purettiin nykyisen, Olavi Kivimaan suunnitteleman lavan tieltä vuonna 1955. Lounaispuiston musiikkiperinne jatkuu edelleen kesäisillä puistokonserteilla. Puistossa sijaitsevat säveltäjä ja kotiseuturunoilija Martti Korpilahden sekä Jyväskylän seminaarin musiikin lehtoreiden P. J. Hannikaisen ja E. A. Hagforsin muistomerkit.

Kehittyvän yliopiston haluttiin muodostuvan luonnolliseksi ja kiinteäksi osaksi kaupunkia ja yhteiskuntaa. Tasa-arvon, demokratian ja sosiaalisen hyvinvoinnin arvot olivat Sipisen suunnitelmassa tärkeitä. Alueella kohtaavat opetus, tutkimus ja vapaa-aika: Mattilanniemi ei ole tarkoitettu vain yliopistolaisille, vaan rakennukset, ympäröivät piha-alueet ja järven ranta tuovat yliopiston ja muun kaupungin yhteen. Yliopistorakennusten kanssa samaan aikaan alueelle valmistui niin ikään Arto Sipisen suunnittelema hotelli Alba. Mattilanniemen ja Seminaarinmäen välille muodostettiin kampuksia yhdistävä kevyen liikenteen raitti. Myöhemmin raittia jatkettiin sillan kautta kolmannelle kampusalueelle, Ylistönrinteelle. 

Mattilanniemen rakennuksissa yhdistyvät Arto Sipisen arkkitehtuurille ja ajalle ominaiset toiminnalliset ja joustavat ratkaisut. Yliopiston kampukselle eri aikoina nousseet ja muuttuviin tarpeisiin vastanneet rakennukset kuvastavat Sipisen arkkitehtuurin kehittymistä: kampuksella voi nähdä arkkitehdin koko suunnittelun kaaren. Sipisen tunnistettavaa tyyliä edustavat alueella sekä 1980-luvun punatiiliset rakennukset että myöhemmät valkeat rakennukset. Julkisivujen valkoinen väri lisääntyy jokaisen rakennusvaiheen myötä. Mattilanniemen tiivis ja matala, kävelysilloilla toisiinsa liittyvä rakennuskokonaisuus sai 2000-luvun alussa rinnalleen kokoluokassaan selvästi suuremman yliopistorakennuksen, Agoran.

Mattilanniemen kampuksen rakentamisen ensimmäisessä vaiheessa toteutui kaksi rinnakkain sijoitettua lähes identtistä laitosrakennusta. Kolmikerroksiset rakennukset valmistuivat yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan käyttöön vuonna 1980. Suorakulmaisissa ja julkisivuiltaan anonyymeissä rakennuksissa ilmenevät rakennusajankohdalle ominaisesti joustavuus, monikäyttöisyys, käytännöllisyys ja tehokkuus. Omat leimansa rakennusten lopulliseen muotoon löivät 1970-luvun öljykriisin säädökset ja laman vuoksi kiristynyt taloustilanne: muun muassa ikkunoiden kokoa pienennettiin ja yksityiskohtia karsittiin. 

Rakennuksissa toiminnot on sijoitettu kaksoiskäytävän varrelle. Työhuoneet oli sijoitettu pääasiassa ulkoseinän puolelle. C-rakennuksessa oli lisäksi psykologian laitokselle suunniteltuja erikoistiloja ja B-rakennuksessa kahden kerroksen korkuinen luentosali. Rakennusten sisäpuolta hallitsevat selkeä huonejärjestys, vaaleat seinät ja tiilenpunaiset lattiat. Vaaleasävyisen sisustuksen punertavin ja tummanruskein yksityiskohdin suunnitteli sisustussuunnittelija Ritva-Liisa Yrjölä.

Toinen rakennusvaihe toi Mattilanniemen kampukselle kaksi uutta rakennusta, ja niiden myötä alue alkoi muodostua kokonaisuudeksi. MaA-rakennukseen sijoitettiin ruokala ja kirjasto. MaD-rakennukseen tulivat tilat yliopiston atk-palveluille sekä matematiikan ja tilastotieteen laitokselle. Rakennuksia yhdistävän lasi- ja teräsrakenteisen kävelysillan alitse kulkeva jalankulkureitti on toiminut kevyen liikenteen pääväylänä yliopiston kolmen alueen välillä.

1980-luvulla rakennusten muotokieli monipuolistui, ja rakennukset antavat ensimmäiseen vaiheeseen verrattuna avoimemman vaikutelman. Rakennusten kokonaisilmettä on elävöitetty sisäänvedoilla ja vaihtelevilla rakennuskorkeuksilla. Ikkunapinta-alaa on enemmän, ja aula- ja yhteistiloja korostettiin suurilla lasipinnoilla. Ikkunoiden ryhmittely on vaihtelevaa ja ikkunapuitteet valkoiset. Molemmissa rakennuksissa on Sipisen tyylille tyypillinen toiminnot ja ihmiset kokoava aulatila. Erityisesti A-rakennuksen aula on keskeinen kohtaamispaikka, jonka merkitystä on korostettu suurilla ikkunaseinillä ja huonekorkeudella. Ravintolan ikkunoista avautuu järvinäkymä. Punatiili ja valkoiset teräskehyksiset ikkunapinnat ovat sisätilojen keskeisiä piirteitä.

MaE-rakennus valmistui kampuksen kolmannessa rakennusvaiheessa alun perin taloustieteellisen tiedekunnan käyttöön. Sijoittelultaan ja mataluudeltaan se jatkaa alkuperäisen rakennusjärjestelmän selkeää ryhmittelyä.

Julkisivussa näkyy konkreettisesti Sipisen tyylissä tapahtunut muutos punaisesta kohti valkoista ilmettä - valkoisesta on tullut julkisivun hallitseva väri. Punatiiltä on jäljellä ikkunarivien alapuolella. Massoittelun vaihdokset tekevät niin julkisivusta kuin pohjakaavasta monipuolisen. Toisin kuin kahdessa ensimmäisessä vaiheessa, korkea portaikko on sisäänvedetty ja yhdistetty pääsisäänkäyntiin.

Agora rakennettiin monitieteisyyden ja ihmislähtöisen teknologian keskukseksi, jossa laadukkaan tutkimuksen toivottiin tuovan innovaatioita yhteiskunnan ja elinkeinoelämän tarpeisiin. Samalla yritysmaailma ja yliopisto lähensivät välejään. Rakennuksen valmistuttua sinne sijoittuivat Agora Center -tutkimusyksikkö, informaatioteknologian tiedekunta ja Tietotekniikan tutkimusinstituutti (TITU) sekä joukko yrityksiä.

Rakennus on viimeinen Arto Sipisen Mattilanniemeen suunnittelemista rakennuksista. Se poikkeaa selvästi alueen alkuperäisistä punatiilirakennuksista sekä kooltaan että muodoltaan. Julkisivun suuret lasipinnat, pylväiköt ja valkoisuus sekä toisaalta sisätilojen materiaalivalinnat ja juhlallisuus tekevät rakennuksesta voimakkaan ja hallitsevan. Rakennuksen sisäänkäynnin yhteydessä on kolmikerroksinen lasiseinä ja valkoiset pylväät. Järven puolella julkisivun korkeista valkoisista rakennusmassoista erottuu ravintolan kaareva lasiseinä.

Tehokkuus ja muunneltavuus ovat myös Agorassa tärkeitä lähtökohtia. Rakennuksessa on suuria luentosaleja, seminaari- ja kokoustiloja sekä työhuoneita. Avara aulatila toimii kohtaamispaikkana, eräänlaisena sisälle tuotuna kävelykatutilana. Sulkavan tummalla Amadeus-graniitilla päällystetyt seinä ja lattia tuovat aulaan näyttävyyttä ja luovat kontrastia valkoiseen yleisilmeeseen. Sisätilojen värimaailmassa toistuvat valkoinen, hopea ja musta yhdistettyinä lämpimiin puisiin rakenteisiin ja yksityiskohtiin.

Sipinen jatkoi Ylistönrinteellä käyttäjälähtöistä ja monikäyttöistä linjaansa. Rakennukset on suunniteltu matemaattis- luonnontieteellisen tiedekunnan erityistarpeet huomioiden ja rakennettu useassa eri vaiheessa. Rakentaminen keskitettiin rinteeseen rannan lehtokasvillisuuden säilyttämiseksi. Luonnontilainen jyrkkä rantarinne oli rakennuspaikkana vaativa. Korkeuseroja ja tiivistä rakentamista loiventamaan on rakennusten väliin sijoitettu aukioita ja sisäpihoja. Rakennukset on sijoitettu maastoon portaittain, ja pääsisäänkäynnit on suunnattu avautuville aukioille. Rinnerakentaminen, suuret lasipinnat ja kattoikkunat tuovat sisätiloihin valoa ja luovat vaikuttavia näkymiä järven yli kaupunkiin ja muiden kampusten suuntaan.

Rakennusten pintamateriaaliksi Sipinen valitsi valkoisen harjatun kvartsihiekkatiilen. Ylistönrinteelle kohosi kauttaaltaan valkoinen rakennusryhmä, joka erottuu näyttävänä kokonaisuutena puuston keskeltä. Kerrotaan, että Sipisellä oli suunnittelun inspiraationa kreikkalaisten kylien valkoiseksi kalkittu, tasakattoinen rakennustyyli. Sipisen valintaa kaupungin arkkitehtuuripalkinnon saajaksi vuonna 2004 perusteltiin Ylistönrinteen rakennusten dynaamisella ja kestävällä muotokielellä sekä tyylikkäällä vähäeleisyydellä.

Ylistön silta jatkaa Seminaarinmäeltä Mattilanniemen kautta kulkevaa kevyen liikenteen pääraittia, joka etenee Ylistönrinteen läpi portaiden johdattamana. Kortes AEK Oy:n suunnittelema silta on 208 metriä pitkä, ja sen pylonien korkeus on 26 metriä. Koko Jyväsjärven kiertävä kevyen liikenteen reitti eli rantaraitti kulkee rinteen alapuolella.