Ģ��ֱ��

Sokrateen kerrotaan aikoinaan kulkeneen Ateenan kaduilla pimeän aikaan lyhdyn kanssa ja valaisseen sillä vastaan tulevia ihmisiä. Kun joku kysyi, mitä ihmettä hän touhuaa, oli vastaus hyvin filosofinen: Etsin ihmistä!

Tarina on samalla lailla iätön kuin itse filosofiakin. Sen opetus on riemukkaan yksinkertainen: me emme aina näe ympärillämme olevista asioista kaikkein oleellisimpia puolia. Ihmisiä on joka puolella, mutta välillä on hyvä pysähtyä kysymään ihmisen olemusta. Sokrateen esimerkkiä seuraten meidän olisi hyvä tänään kysyä vanhuuden olemusta. Vaikka vanhoja ihmisiä on Sokrateen aikaan verrattuna nykyisin joka puolella, me emme tunnu ymmärtävän vanhuuden kaikkein oleellisimpia piirteitä.

Julkinen keskustelu vanhuudesta pyörii valitettavan usein rahan ympärillä. On kaikenlaista pommittelua: eläkepommi tuhoaa sen, minkä hoivapommi vielä jättää pystyyn. Ei ole ihme, että monet haastattelemani vanhat ihmiset ovat kokeneet itsensä yhteiskunnan painolastiksi. He ovat kuvanneet itseään jopa huutolaisiksi, jotka annetaan hoitoon sille, joka lupaa halvimmalla hoitaa. Sadassa vuodessa on vanhustenhoidossa siis tavallaan palattu lähtökuoppiin. Kaukoidän syklisessä aikakäsityksessä taitaa olla jotain perää täällä Pohjolan perukoillakin.

Vanhuuden mukanaan tuomista erityistarpeista tiedetään paljonkin, mutta yhteiskuntana emme ole valmiita niitä rahoittamaan. Jostakin syystä vanhojen ihmisten hoito on aina haluttu järjestää halvimmalla mahdollisella tavalla, olipa kyse sitten (ensimmäisestä) huutolaisuusajasta 1900-luvun alkupuoliskolle asti, kunnalliskodeista, vanhainkodeista tai yhteisöllisestä asumisesta. Jokainen säästetty markka tai euro on nähty voittona. Kyse ei voi olla muusta kuin vanhuuden olemuksen hukkumisesta.

Lainaan tähän arvostamani tutkijan Teppo Krögerin sanat eräästä haastattelusta: ”Korkeaan ikään elävien ihmisten määrän lisääntyminen nähdään yksinomaisesti rasitteena yhteiskunnalle ja julkiselle taloudelle, ei siis esimerkiksi terveydenhuollon menestystarinana tai kohteena, johon investoiminen lisää hyvinvointia yhteiskunnassa”. Onneksi on olemassa Krögerin kaltaisia tämän päivän Sokrateita, jotka valaisevat lyhdyllään tietä myös muille vanhuuden olemuksen kysyjille.

Jos elämässä käy hyvin, me vanhenemme ennen kuin kuolemme. Tämä on yksi tapa pukea sanoiksi vanhuuden olemusta. Vanhuus on yksi vaihe ihmisen elämässä, ja aivan samalla tavalla arvokas kuin kaikki muutkin vaiheet. Ihmisen elämä on vaiheidensa summa. Jos vanhuus jää ankeaksi elämänvaiheeksi sen vuoksi, että me emme nuukuuksissamme halua vastata vanhojen ihmisten palveluntarpeisiin, niin minusta me syyllistymme elämänpilkkaan. Ei vanhuudelle suinkaan tarvitse rakentaa kunniatuolia, vaan riittää, että me otamme vanhojen ihmisten hyvinvoinnin tosissaan.

Viime ajat olemme saaneet mediasta seurata, kuinka hyvinvointialueet vastaavat taloushaasteisiin leikkaamalla vanhusten palveluista. Mieleen on noussut ajatus, että onko todellakin ainoa keino turvata ikäihmisten palvelujen universaalisuus se, että kukaan ei saa mitään palveluja? Silloin kaikilla on universaalisti yhtä kurjaa. Nykyinen hoivapommipuhe ja säästölinja tuntuvat perin kummallisilta sitä tosiasiaa vasten, että hoivan osuus kaikista ikääntymisen menoista on noin kymmenen prosenttia. Valtaosa ns. vanhuuden kustannuksista syntyy eläkkeistä.

Mitä sitten pitäisi tehdä, jotta vanhojen ihmisten asiat saadaan Suomessa paremmalle tolalle? Kun taikatemppuja ei ole, pitää lähteä työstämään asioita monilla tahoilla ja tavoilla samanaikaisesti. Jos kerran päättäjillä on tapana tutkia ensisijaisesti viivojen alusia eli euroja, pitää tehdä näkyväksi vaikkapa sitä, millaista taloudellista hyötyä on erilaisten vanhuudessa yleisten sairauksien ja toimintakykyvajeiden ennaltaehkäisystä ja osoittaa, mitä oikeasti yhteiskunnalle kustantaa ympärivuorokautisen hoidon leikkaaminen muiden palvelujen käytön kasvuna. Kannattaa varmasti laittaa tutkimuseuroja myös sen selvittämiseen, millaisilla palveluilla saataisiin paras hyötysuhde, ja siinä kannattaa kuunnella tarkasti esimerkiksi jatkuvasti kasvavaa omaishoitajien joukkoa. Ja jos vielä puhutaan rahasta, niin kolmannen sektorin taloudellinen kurjistaminen on varmasti viimeinen asia, johon nykytilanteessa on meillä varaa.

Samalla on syytä aloittaa vanhuuden kunnianpalautus. Raha seuraa paremmin perässä, kunhan asenteet muuttuvat. Mitä useampi meistä kyselee lyhtyineen vanhuuden olemuksen perään, sen parempi. Osittain voi olla niin, että me emme näe puita metsältä. Ajattelemme vanhoja ihmisinä jonakin erikoisena entiteettinä, hahmottomana massana, jonka olemassaolo ”tuolla jossakin” painostaa ja ehkä vähän ahdistaakin. Oikeasti ei ole mitään hahmotonta massaa, vaan minun pihapiirissäni asuvat esimerkiksi Liisa, Sirkka-Liisa ja Helena, kaikki noin kahdeksankymppisiä mukavia ihmisiä. Eikä hoivakodeissakaan asu mitään erikoisia entiteettejä, vaan juuri tapasin siellä esimerkiksi Tertun, Sirpan ja Erkin.

On olemassa sanonta, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Se ei ole vain vanhempien vastuulla, vaan lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi vain suhteessa koko yhteisöönsä. Aivan samalla tavalla vanhuuden hyvinvointiin tarvitaan koko kylä. Se ei ole vain ihmisen itsensä, hänen lastensa tai palvelujärjestelmän vastuulla, vaan ihminen voi viettää tasapainoista vanhuutta vain suhteessa koko yhteisöönsä. Puhumisen tavoilla, vanhuuden representaatioilla, ikäasenteilla ja jopa katseilla on vaikutusta. Paremman huomisen tekemiseen tarvitaan meitä kaikkia: vanhoja ja nuoria ihmisiä, tutkijoita, asiantuntijoita, päättäjiä, taiteilijoita, journalisteja, opettajia – you name it! Erityisesti tarvitsemme juuri sinua. Ota lyhtysi ja kysy aluksi vaikkapa lähelläsi olevilta ihmisiltä, mikä heidän mielestään on vanhuuden olemus.

Jari Pirhonen, yliopistotutkija

Tampereen yliopisto ja Helsingin yliopisto