Ģ��ֱ��

Minulla on uutisia! Olen kengäntekijä ja sain juuri valmiiksi uuden parin, josta olen hyvin ylpeä. Uusi malli, pitkään mietitty, hyvä jalassa. 

Otin heti yhteyttä kenkäjobbariin, jota kokeneemmat kengäntekijät kehuivat. Kahvipöydässä kuiskuteltiin, että siltä saa kaikkein kauneimmat laatuleimat. Puunasin ja plankkasin kengät oikein nätiksi, laitoin nauhatkin valmiiksi, ja lähetin ne jobbarille. Kului hieman aikaa. Aika paljonkin.

Lopulta jobbari otti yhteyttä ja kiitti kenkäparista. Kertoi kuitenkin pistävänsä ne vielä kahden kollegansa arviointiin, että ovat varmasti hyvät. 

Odottelin taas. Viimein sain vastauksen: 

– Kyllä sinun kenkäsi kelpaavat minulle, sanoi jobbari. Yksi ehto tässä kuitenkin on, hän jatkoi. Kengät ovat tästä eteenpäin täysin minun omaisuuttani.

– Sopii, henkäisin. 

Olinhan niin iloinen siitä, että kenkäni olivat maineikkaalle jobbarille kelvanneet. Tähän ei ihan jokainen kengäntekijä pääsekään! Jonkin ajan kuluttua jobbari otti jälleen yhteyttä. 

– Nyt kenkäsi ovat myynnissä. Voit ostaa ne takaisin itsellesi 5000 eurolla. Tehdäänkö kaupat?

Tein kaupat. Kyllähän kengät takaisin pitää saada. 

– Mitäs minä saan niillä tehdä? kysyin vielä. 

– No etpä juuri mitään, sanoi jobbari. Sisätiloissa saat kävellä. 

Sisätiloissa kävely huolestutti, sillä pääkonttorista oli jo aikaisemmin ilmaistu, että kengillä pitää voida kävellä myös ulkona: se on modernia, sillä parannetaan maailmaa ja köyhempienkin maiden kengäntekijät saavat nähdä uudet, hienot kenkäni.

Varovasti tiedustelin jobbarilta mahdollisuutta ulkona kävelyyn. 

– Kyllähän se sopii, hän sanoi. Se tosin maksaa 1000 euroa lisää. 

Minä maksoin. 

Siinä ne nyt ovat, uudet hienot kenkäni, itse plankkaaminani ja puunaaminani. Jobbari oli sentään lisännyt kenkiin tarran ”parasta A-luokkaa”, eikö olekin hienoa? Pääkonttorikin on tyytyväinen. Poksautan kuohuviinipullon.

***

Yllä oleva tarina kuulostaa keksityltä. Eihän oikeassa elämässä bisnes voi noin toimia. Joku saattaisi sanoa, että kengäntekijää on nyt viilattu pahasti linssiin. Tarina on kuitenkin tosi. Tarvitsee vain vaihtaa kengäntekijän tilalle yliopisto ja jobbarin tilalle tieteellinen kustantaja. 

Minulle on tullut tänä keväänä 20 vuotta täyteen tieteellisen kirjaston palveluksessa. Koko tämän ajan on budjettikeskustelujen keskiössä ja riskikartoitusten kärjessä ollut keskeisenä yksi teema: tieteellisen julkaisemisen hinta. Kahdessakymmenessä vuodessa on muuttunut kaksi asiaa: tieteelliset lehdet ovat siirtyneet lähes sataprosenttisesti verkkoon, ja sen myötä ilmiöksi on noussut avoin julkaiseminen. Ilman digitaalisuutta ei ole myöskään avointa julkaisemista. 

Se, mikä ei ole muuttunut, on kustannusten nousu. Ensin maksoimme vuosi vuodelta enemmän lehtipakettien tilausmaksuista. Avoimen julkaisemisen myötä maksoimme vielä lisää. Avoimuus on kaunis ajatus, ja siihen meidän tuleekin pyrkiä tieteellisen tiedon julkaisemisessa. Kun avoin julkaiseminen nykyisessä muodossaan keksittiin 1990-luvulla, sillä oli vilpitön pyrkimys hyvään. 

Maineikas kenkäjobbari ehti kuitenkin ensin. Tänä päivänä tilanne onkin se, että me maksamme edelleen enenevässä määrin tieteellisten artikkelien julkaisemisesta isoille tieteellisille kustantajille ja kaiken lisäksi prosessin molemmissa päissä sekä kirjoittajamaksuina että tilausmaksuina. Edelleenkään ei näköpiirissä ole juuri minkäänlaista transformaatiota eli tieteellisten lehtien joukkosiirtymää kokonaan avoimiksi julkaisuiksi. Edessä häämöttää pimeä kuilu.

Tieteellinen julkaiseminen on alkanut näyttäytyä täysin järjettömältä. Maailman paras bisnesidea, jossa saat tavaran ilmaiseksi, ja myyt sen sitten tavaran tekijälle takaisin kalliiseen hintaan, käy ja kukkuu. Tiedeyhteisöllä ei näytä olevan mitään halua eikä ratkaisuja löytää ulospääsyä siitä häkistä, minkä se itse on itselleen rakentanut. 

Tilanne suututtaa, turhauttaa ja naurattaa – vuoropäivinä eri järjestyksessä. Joskus on jopa käynyt mielessä, että onneksi tämä kaikki järjettömyys tapahtuu akatemian paksujen ja miltei läpinäkymättömien seinien sisäpuolella. Jos tästä laajemmin ja yksityiskohtaisemmin tiedettäisiin, meille saatettaisiin nauraa. 

En ole maailman ainoa turhautunut tieteellisen kirjaston johtaja. Pitkään aineistohankinnan ja avoimen julkaisemisen kanssa työskennelleenä olo on ollut ajoittain kuin Frodo Reppulilla tämän matkatessa Mordoriin. Erona tosin on, että tiedän Frodolle käyvän hyvin. Itsestäni en ole varma. Kirjastot pinnistelevät sangen ikävässä välikädessä monessa yliopistossa. Syy siihen on se, että ne sattuvat olemaan se yliopistollinen yksikkö, jonka budjetissa tätä raharumbaa pyöritetään. 

Kun säästöjen aika on, vaakakupin toisessa kuupassa ovat ihmiset, jotka tuottavat palveluja tutkijoille ja opiskelijoille, ja toisessa kuupassa tiedeyhteisön pyhä lehmä: tieteelliset tietoaineistot. Ensimmäisestä on tiukan paikan tullessa luovuttava, koska toisesta ei oikein kukaan uskalla.

Kirjastot – niin johtajat kuin sen muutkin asiantuntijat– näkevät julkaisutoiminnan isommasta kurkistusikkunasta kuin tutkijat tai monesti myös yliopistojen johto. Kirjastoissa isojen tiedekustantajien neuvotteluhaluttomuus, järjettömät ehdot, heikko palvelu, maksimaalisten voittojen tavoittelu, ylimielisyys ja joustamattomuus näkyvät koko raadollisuudessaan. Tutkija sen sijaan on pääosin tyytyväinen, kun Elsevierin artikkeli löytyy kätevästi ja "ilmaiseksi" interwebistä omalla koneella ja ansioluetteloon saadaan yksi rivi lisää. 

Tutkijat, ennen kuin hermostutte: olette yksilöinä sangen pieni ratas tässä helvetinkoneessa, mikä julkaisemisen ympärille on syntynyt. Tehtävänne on tutkia, ja nykyrakenteet eivät salli kovin merkittävää poikkeamaa vallitsevasta käytänteestä, kun puhutaan tutkimustulosten julkaisemisesta. 

Tutkijat! Ei tämä teidän syytänne ole. Mutta tietoisia teidän pitää viimein alkaa olla. 

Yliopistojen johto ei uskalla tehdä radikaaleja päätöksiä esimerkiksi aineistoista luopumisesta, sillä he pelkäävät tutkimusedellytysten ja sitä myötä tuloksen heikkenemistä. Maailmalla on kuitenkin yliopistoja, jotka ovat olleet pitkiäkin aikoja ilman tiettyjä superkalliita lehtipaketteja.  

Arvoisa tiedeyhteisö, eikö tämä järjettömyys jo riitä? 

Niukkenevien resurssien maailmassa me edelleen lapioimme ämpärikaupalla vuosittain rahaa isoille kustantajille, vaikka sille varmasti olisi parempaakin käyttöä. Muutosta ei voi yksin tehdä yksittäinen tutkija, kirjasto tai yliopisto, ei edes valtio. Sen sijaan Eurooppa-nimisellä yhteenliittymällä olisi jo painoarvoa. Tieteellinen julkaiseminen pitäisi ottaa Euroopan tasolla tiedeyhteisön omiin käsiin, ja muuttaa se kestäväksi ja voittoa tavoittelemattomaksi. Minkään julkaiseminen ei ole ilmaista, mutta uskon vakaasti, että mikäli halua ja laajaa konsensusta löytyisi, löytäisimme tavat uudenlaiseen julkaisemiseen. Ja rahaahan meillä on, kun se vain allokoidaan uudelleen. Pessimistisempi olen halun ja konsensuksen suhteen, sillä vastaamaton tuhannen taalan kysymys on se, kuka rohkea tämän prosessin laittaisi liikkeelle. Tarvitaan Frodo.

Kokonaan nollapisteestä ei muutoksessa tarvitsisi lähteä: uudenlaisia avoimia julkaisualustoja on jo olemassa EU-tasollakin, vaikka niitä ei kukaan käytä. Miksi näin? Kaiken takana on tietenkin se, mistä tutkijat saavat eniten hyötyä, mistä heitä palkitaan ja sitä myötä siitä, millä perusteella yliopistot saavat rahansa. Meritoitumiseen ja tutkimuksen laadun mittaamiseen on jatkossa löydyttävä uudenlaisia mittareita, ja ne mittarit on tunnustettava myös hallinnollisilla tasoilla ja rahoitusmalleissa, jos haluamme poistua kuilun partaalta hoippumasta. . 

Tiedeyhteisö on keksinyt antibiootit, ydinvoiman ja geenisakset. Me jos kuka keksimme kyllä uusia tapoja arvioida tutkimuksen laatua. Jos oikeasti haluamme. Nyt palkinto tulee edelleenkin liian usein julkaisukanavasta tai tietyistä kustantajista – jos ei virallisesti niin ainakin epävirallisesti. 

Kenties tragikoomisinta asiassa on keskustelu laadusta. 

Isot kustantajat pystyvät rahastamaan yliopistoja ennen kaikkea puhumalla julkaisemisen laadusta ja prestiisistä. Mitä sitten on laatu? Ainakaan se ei ole sitä, minkä asiantuntijamme Janne-Tuomas Seppänen viime vuonna. osoittautui lähes kokonaan AI-työkaluilla höystetyksi plagiaatiksi: yhtenä plagioituna julkaisuna oli Jyväskylän yliopiston tutkijoiden konferenssijulkaisu. Teoksen kustantajana on Wileyn yhteistyökumppani , joka edelleen näyttää elävän ja voivan hyvin. Viestimme asiasta Wileylle useaan otteeseen mutta tuloksetta: teos on ja pysyy verkossa. 

Tämä kuvaa hyvin sitä, millaisessa asemassa isot "laatukustantajat" rahasäkkiensä päällä ovat. Ei heidän tarvitse piitata maineestaan, koska kaikesta huolimatta yliopistot maksavat.