Ģ��ֱ��

Jyväskylässä elokuun 2010 lopussa pidetyssä kriittisen opettajakoulutuksen seminaarissa olivat vierailijaluennoitsijoina professori Deborah Britzman sekä professori Nicholas Burbules. Seminaari järjestettiin osana Jyväskylän ja Tampereen yliopistojen sekä Tampereen teknillisen yliopiston yliopistoallianssin tutkimuksen ”Kriittisen opettajatietoisuuden rakentuminen opettajakoulutuksessa” -kärkihanketta.

Jyväskylän yliopiston opettajakoulutuslaitoksen integraatioryhmä on kärkihankkeen veturi. Integraatioryhmä tarkastelee opettajakoulutusta oppiainejaon kyseenalaisten. Integraatioryhmän mukaan maailma ei rakennu oppiainejaon mukaisesti, joten koulutuksenkaan ei pidä rakentua oppiaineiden erottelun varaan. Integraatioryhmä painottaa ryhmän merkitystä oppimisessa.

Deborah Britzman on Kanadan Torontossa sijaitsevan Yorkin yliopiston tutkimusprofessori. Hän on kirjoittanut psykoanalyyttisestä teoriasta ja opettajan työstä sekä kriittisestä opettajankoulutuksesta.

Nicholas Burbules on yhdysvaltalaisen Illinois'n yliopiston professori. Hänen tutkimuksensa liittyvät erityisesti kasvatusfilosofiaan, dialogifilosofiaan sekä kriittiseen sosiaaliseen ja poliittiseen teoriaan.

Mieli vastustaa muutosta

–&�Բ�����;Ihmisenä oleminen on merkillistä. Me emme usko kehittymiseen, kehitys on kivuliasta. Toisinaan sille on kuitenkin selkeä vaatimus, prifessori Deborah Britzman sanoo. Hänen mukaansa me vihaamme oppimista. Oppiminen merkitsee muutosta, ja se herättää meissä vastustusta ja vihaa. Muutos on mielelle katastrofaalista. Asiat eivät enää voi olla niin kuin ne ennen olivat. Kehitys on aina häviämisen ja uudelleen rakentamisen tasapainottelua.

Britzman sanoo opettajien vihaavan opintojaan. He pitävät opettamisen teoretisointia tarpeettomana luokkahuoneen todellisuudessa. Opiskelu ei heidän mukaansa valmentanut heitä opettamisen epävarmuuteen. Avuttomuuden tunne ja riippuvuus opettajasta saattavat myös nostaa opiskelijoissa esille vihaa.

Opettajaksi opiskeleminen on Britzmanin mukaan ristiriitaista. Me kaikki olemme olleet lapsina kouluissa, ja kouluvuosina muodostunut ymmärrys koulusta seuraa mukanamme. Opettajakoulutuksessa oppilaiden ymmmärrys koulusta törmää opettajien oppimishistoriaan. Ymmärrys itsestämme ja maailmasta on syntynyt koulussa, ja kun palaamme kouluun tuomme tämän ymmärryksen mukanamme.

Britzmanin pitää koulun suurena paradoksina myös sitä, että oppiminen yhdistetään rankaisemiseen.

–&�Բ�����;Ihmiskunta on kurjassa kunnossa, Britzman toteaa.

Vastuu muiden luomasta maailmasta

Britzmanin mukaan olisi ymmärrettävä, että oppiminen ja koulu herättää ihmisissä tunteita.

–&�Բ�����;Opimme paljon itsestämme, jos lähestymme koulutusta emotionaalisena tapahtumana sekä ymmärrämme, että ihminen on emotionaalinen, hän sanoo.

Opettaminen on vastuullinen ammatti. Britzmanin mukaan opettaja on vastuussa niin maailmasta, jota hän ei ole luonut kuin oppilaan mielestä, jota hän ei voi tuntea.

–&�Բ�����;On hankala tuntea toisen mieli, kun on vaikea tuntea omakin mieli, Britzman toteaa.

Lapsen aloittaesa elämänsä hänen suhteensa muihin on vielä kovin epävarma. Opettajan tehtävä on tutustuttaa oppilaansa maailmaan. Hänen vastuullaan on näyttää maailmasta totuus, jota sitten voidaan tulkita. Kyse on luottamuksesta.

–&�Բ�����;Opettaja ei saa valehdella. Ei pidä kertoa lapsille, että maailma on kuin Disney World, mutta voi kertoa, että miksi me joskus tarvitsemme Disney Worldia, Britzman sanoo.

Yhteiskunnan kriisi näkyy koulutuksessa

Yliopisto ja koulut ovat Britzmanin mukaan kriisissä. Hän tarkastelee koulutusmaailmaa Pohjois-Amerikasta käsin, mutta samoja piirteitä on jo nähtävissä Suomessakin.

Britzman sanoo valistusajan aatteen sivistyksestä ja humanismista olevan alennustilassa. Nykymaailmassa tieto vanhenee niin nopeasti, että opiskelijoista on tullut uudenlaisia supernopeus-opiskelijoita, ”high speed studenteja”. Opiskelijan on oltava joustava ja kykenevä arvioimaan tietoa sen hyödyllisyyden perusteella. Suurin huoli opiskelijoilla on siitä, että jäävätkö he jälkeen. Britzmanin mukaan oppimisen ylikiihdytetty nopeus tarkoittaa sitä, että taito syrjäyttää ideat ja tekniikkaa luullaan samaksi kuin auktoriteetti ja vastuu.

Britzman on myös huolissaan liike-elämän kasvavasta osuudesta kouluissa ja yliopistoissa. Yliopistot ovat mukautuneet liiketalouteen ja ryhtyneet kilpailemaan keskenään kuten yritykset. Opiskelijatkin ovat omaksuneet bisnesajattelun ja näkevät itsensä kuluttajina, jotka valitsevat opinnoista ajatukset itselleen valmiina tuotteita. Britzman näkee muutoksen koko yhteiskunnassa.

–&�Բ�����;Yhteiskunta on ylikiihotettu ja paniikissa, roskatietoa pommitetaan päälleemme koko ajan, hän kuvaa.

Koulu kuvastaa yhteiskuntaa

Koulut ovat Britzmanin mukaan vielä kehnommassa jamassa kuin yliopistot. Hän luettelee pitkän listan ongelmia, jotka vaivaavat nykyajan koulua.

–&�Բ�����;Materiaalinen kriisi, ongelmat julkisten koulujen tukemisessa, koulujen ja yhteisöjen välinen suhde ja limsa-automaatit sekä muu mitä koulujen kahviloissa myydään, Britzman listaa. Hänen mukaansa yritykset ovat tulleet myös kouluihin. Ne saattavat tarjota kouluille välineitä kunhan saavat vastapalveluksi mainostaa itseään ja tuotteitaan.

–&�Բ�����;Koulu on yhteiskunnan peili. Koulu imee itseensä, se ei ole alullepanija. Kaikki se, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, imeytyy kouluihin, Britzman sanoo.

Britzmanin mukaan koulutuksen ongelmia on tarkasteltava laajemmassa kontekstissa, jotta voitaisiin nähdä miksi nykytilanteeseen on päädytty. Viime kädessä kyse on tiedonkriisistä. Britzmanin mielestä koulutus on yksi kuluvan vuosisadan suurista kysymyksistä.

Dialogi on valtapeliä

–&�Բ�����;Dialogi on hieno asia, mutta .... keskityn tuohon sanaan ”mutta”, aloittaa professori Nicholas Burbules seminaariluentonsa.

Burbulesin mukaan dialogia ei pitäisi ajatella kokoelmana sääntöjä, vaan paremminkin olisi puhuttava kommunikaatiotaidoista. Dialogia pidetään ideaalina keskusteluna, joka on kaikkien osapuolten kesken tasapuolinen ja josta kaikki osapuolet yhtälailla hyötyvät.

–&�Բ�����;Tosielämässä dialogi ei ole koskaan tasapuolinen, mukana on aina valta-asetelma, Burbules sanoo.

Hänen mukaansa dialogi pitäisi ymmmärtäää poliittisena käytäntönä. Dialogin dominoiva osapuoli ottaa helposti dialogin säännöt itsestäänselvyytenä –&�Բ�����;esimerkiksi kieli dialogissa on vahvemman ryhmän kieli.

Dialogilla on tapana joskus epäonnistua. Asioista puhutaan ja mielipiteitä vaihdetaan, mutta ongelmat eivät ratkea. Ensimmäinen neuvo pattitilanteeseen usein on dialogin lisääminen. Umpisolmujen uskotaan aukeavan kunhan yritetään entistä tarmokkaammin.

–&�Բ�����;On helppo kehottaa jatkamaan, kun on itse hallisevassa asemassa. Altavastaajasta jatkaminen saattaa tuntua uhkaavalta, Burbules sanoo. Hyvä tarkoituskaan ei välttämättä takaa sitä, että dialogi onnistuu. Ja siksi kaikilla osallistujilla olisi oltava useita vaihtoehtoja. Toisinaan on perusteltua rikkoa dialogi.

–&�Բ�����;Joskus on aivan oikein olla hiljaa tai kieltäytyä, Burbules toteaa.

Dialogi on taitolaji

Burbulesin mukaan dialogin kehittämisessä pitäisi keskittyä kolmeen kommunikaatiotaitoon: totuudellisuuteen ja vilpittömyyteen, kuuntelemiseen ja järkevyyteen.

Vilpittömyydelllä Burbules tarkoittaa ihmisen taitoa kertoa totuus niin vilpittömästi kuin se on mahdollista.

Kuunteleminen on Burbulesin mukaan aktiivinen toiminta. Kuuntelija ei ole passiivinen vastaanottaja, vaan kuuntelemisen taidolla hän saa puhujan puhumaan paremmin.

Järkevyys taas on ominaisuus, jonka ansiosta ihminen on haluttu ja luotettava kumppani dialogissa.

Taidot eivät Burbulesin mukaan ole tiukkoja säääntöjä vaan hyveitä. Ihminen saattaa olla hyvinkin kykenevä totuudellisuuteen, mutta voi joskus päättää olla kertomatta totuutta.

–&�Բ�����;Pidän itseäni hyvinkin rehellisenä ihmisenä, mutta jos ystäväni tulisi kertomaan avioeroaikeistaan, ja joku toinen kysyisi ystäväni huolista, niin enpä kertoisi totuutta, Burbules kuvailee.

Burbules sanoo dialogin olevan taidon, joka opitaan. Hänen näkemyksensä on, että dialogi on aina yhteyteensä sidoksissa olevaa poliittista toimintaa, kommunikaatiohyveiden ilmausta.

–&�Բ�����;Dialogi on kuin hyvä tennispeli. Vuoro vaihtuu puolelta toiselle. Siinä ei kuitenkaan pitäisi olla kyse voittamisesta, vaan siitä mielihyvästä, joka tulee kun asiat loksahtavat kohdalleen, Burbules kuvailee.

Eroavaisuuksia voi yrittää ymmärtää

Dialogia pidetään välineenä, jolla kurotaan umpeen osapuolten eroavaisuudet. Burbulesin mukaan eroavaisuuksien häivyttäminen on vaarallista.

–&�Բ�����;Voihan se jonkun mielestä olla hienoa, jos toinen osapuoli suostuu ajattelemaan niinkuin hän, mutta tämä toinen ei välttämättä tunne niin. Lähentyminen ei yleensä tapahdu tasapuolisesti, hän sanoo.

Burbulesin mukaan dialogin tarkoitus voisi paremminkin olla eroavaisuuksien ylläpitäminen sekä niiden ymmärtäminen ja selittäminen. Ihmisten eroihin ja niiden luokitteluun pitää joka tapauksessa suhtautua varovaisesti. Ominaisuudet eivät ole tarkkaan rajattuja, eikä ihmisiä voi laatikoida.

–&�Բ�����;Olen pitkä, vaaleaihoinen, ylemmästä keskiluokasta, ateisti, akateeminen, mutta voisin lisätä noihin määritelmiin vaikka kuinka paljon, Burbules sanoo.

Koululuokkaa ja yliopiston luentosalia määrittää se, että opettaja ja oppilaat eivät ole tasavertaisessa asemassa. Luentosalin ja luokkahuoneen dialogissa valtasuhde on aina olemassa. Burbules nostaa internetin yhteisöpalvelun Facebookin esimerkiksi opettajan ja opiskelijoiden suhteesta.

Hän kertoo hiljattain liittyneensä Facebookiin. Joku samantien kysyi häneltä, että mitä jos joku hänen opiskelijoistaan pyytää häntä ystäväkseen.

–&�Բ�����;En halua olla oppilaan Facebook-ystävä. Mnulla on vaikutusvaltaa heidän elämäänsä, sitä ei voi olla ottamatta huomioon. Ystävyys opiskelijan kanssa olisi vilpillistä, Burbules sanoo.

Opettajakin väsyy

Burbulesin mukaan koululaiset rikkovat dialogin, silloin kun tarve vaatii. Harvemmin lapset vastustavat luokassa opettajaansa suoraan, vaan käyttävät piilotetumpia keinoja. Koululuokan ongelmia pitäisi Burbulesin mukaan lähestyä dialogin avulla. Rankaisukäytäntö ei ole rakentavaa.

–&�Բ�����;Keskustelun ei pitäisi mennä niin että ”teit näin - sinua rangaistaan”, vaan ”miksi teit näin, mikä olisi parempi tapa”, Burbules pohtii.

Hän ymmärtää kasvattajan arjen. Rajat on oltava jossain, pelkästään opettajien jaksamisen vuoksi. Perheellisenä miehenä Burbules ymmärtää hyvin, että opettajilla on rajallinen määrä voimia.

–&�Բ�����;Meidän pitäisi paremmin ymmärtää moraaliset voimavaramme. Joskus on aivan ok sanoa että en jaksa tätä nyt, ja säästää voimia tärkeämpiä asioita varten, hän pohtii.

Dialogin asema nykyisessä länsimaisessa keskustelussa on vankka. Dialogia ei juurikaan kyseenalaisteta. Burbules löytää kaksi syytä sille, miksi dialogi on niin arvostettu metodi. Ensinnäkin dialogilla on pitkä traditio länsimaisen filosofian historiassa. Juuret juontavat aina Platoniin saakka, ja silloin tällöin dialogi pompahtaa esille mitä erilaisimmissa yhteyksissä, kuten matematiikassa ja heprealaisessa teologiassa. Toiseksi syyksi Burbules nostaa nostalgian.

–&�Բ�����;Meillä on niin harvoin nykyään mahdollisuuksia dialogille. Siitä on tulossa aina vain harvinaisempaa, joten siksi vaalimme sitä, hän sanoo.