Ģ��ֱ��

Informaatiosodankäynti ei ole Suomelle uusi ilmiö. Meihin on pyritty vaikuttamaan läpi historiamme niin idästä kuin lännestä erinäisin narratiivein ja laajalla keinovalikoimalla. Esimerkiksi venäläisten joukkojen piirittäessä Viaporia keväällä 1808 joutui komentaja Carl Olof Cronstedt miehistöineen hurjan psykologisen vaikuttamisen kohteeksi. Linnoituksen puolustajat saivat jatkuvasti kuulla keksittyjä huhuja piirittävien venäläisjoukkojen koosta ja sotatilanteesta. Tämän lisäksi kuriireja viivyteltiin, aselepoehtoja “muovattiin” ja upseereiden perheitä päästettiin tapaamaan heitä piiritettyyn Viaporiin murtaakseen heidän taistelutahtonsa. Pohjolan Gibraltar antautui ruotsalaisten tyrmäykseksi vain parin kuukauden piirityksen ja onnistuneen disinformaatiokampanjan jälkeen.

Propaganda siirtyy radioon

Maan suurin koitos tällä osa-alueella koettiin kuitenkin toisen maailmansodan aikana. Radio oli 1930-luvulle tultaessa mahdollistanut propagandan levittämisen kauas rintamalinjojen taakse suoraan tehtaisiin, asevoimien yksiköihin ja tavallisten kansalaisten olohuoneisiin. Kuuntelijoita houkuteltiin hyvällä musiikilla, mukaansatempaavilla viihdeohjelmilla ja paremmalla uutisoinnilla. Propagandan eri keinovalikoimia käytettiin häikäilemättömästi hyväksi. Perinteisesti propaganda jaetaan kolmeen “väriin”: valkoisessa propagandassa viestin alkuperä on selkeä, kun taas mustassa propagandassa alkuperää peitellään tai hämätään. Näitä elementtejä yhdistelemällä voidaan luoda myös harmaata propagandaa. Suomeen kohdistui toisen maailmansodan aikana näitä kaikkia sävyjä: jatkosodassa Iso-Britannia ja Yhdysvallat tukeutuivat Suomea vastaan vain valkoiseen propagandaan. Tämä perustui molempien maiden nauttimaan suureen arvostukseen suomalaisen väestön keskuudessa, ja sen uskottiin tuovan lisää uskottavuutta heidän tarinoihinsa. Länsiliittoutuneiden propaganda oli hienovaraisempaa, ja se keskittyi esittämään näennäistä totuutta höystettynä villeillä huhuilla. Brittiradio ruokki aktiivisesti suomalaiskuuntelijoiden uteliaisuutta absurdeilla huhuilla mm. rauhasta Yhdysvaltojen välittämänä, Saksan suorittamasta Ahvenanmaan-miehityksestä sekä Gestapon ja SS:n suunnitellusta vallankaappauksesta Helsingissä. Viranomaiset syyttivät angloamerikkalaisten tahojen radiolähetyksiä “tappiomielialaisten tuumailujen lähtökohtana”. Neuvostoliitto puolestaan tukeutui keskeisesti mustaan propagandaan. Neuvostoliiton keskeinen ase oli “Suomen vapausradio”, joka teeskenteli olevansa suomalaisten työläisten oma radioasema. Vapausradio herätti aikalaisissa lähinnä huvitusta, kun sen retoriikka oli täysin naiivia ja aggressiivista. Vapausradion ykköstykki Armas “Räikiä” Äikiä usein keskeytti suomalaisten omia lähetyksiä huutamalla: “Suomalaiset, älkää auttako Hitleriä orjuttamaan Suomea!”.

Talvisodan aikana Suomen propagandasta vastasi vapaaehtoisista järjestöistä muodostunut verkosto. Näistä tärkein, Akateemisen Karjala-Seuran perustama Maan Turva, kirjoitti kotimaan lehdistölle artikkeleita, tuotti radio-ohjelmia, tarkkaili väestön mielialoja, kuunteli ulkomaista radiota sekä järjesti viihdytyskiertueita ja juhlia. Siitä huolimatta, että vapaaehtoisjärjestöt olivat onnistuneet erityisen hyvin positiivisen ja sympaattisen maakuvan luonnissa, oli toiminnassa kuitenkin runsaasti parannettavaa. Propaganda- ja tiedotustoiminta keskitettiin uuden laitoksen, Valtion Tiedoituslaitoksen (VTL), alaisuuteen. Uusi VTL otti hoitaakseen vapaaehtoisten puuhastelijoiden työt. Jatkosotaan lähtiessä suomalaiset lähtivät mielien taisteluun VTL:n johdolla yhä vankemmalla otteella, ja VTL lähti rohkeasti nyt myös vaikuttamaan kansainvälistä yleisöä.

Suomi vaikuttajana

Jatkosodan alkaessa suomalaiset alkoivat toteuttaa sangen rohkeaa vaikuttamista ulkomaille. Suomen radiopropagandan tarkoitus oli oman näkökulman ja etenkin erillissotateesin esille tuominen kaikille, jotka sitä vain jaksoivat kuunnella. Suomalainen propaganda pyrki hanakasti levittämään tietoisuutta Suomesta ja Suomen asioista sekä herättämään yleisössään myötätuntoa ja kannatusta Suomen pyrkimyksille, etenkin Itä-Karjalan kysymyksen suhteen. Suomen propaganda pyrki torjumaan vankasti liittoutuneiden narratiivia, jossa Suomea käsiteltiin Saksan vasallimaana. “Todisteena” linjalleen suomalaiset hyödynsivät taitavasti puolueettoman Ruotsin lehdistön kirjoittamia positiivisia lehtijuttuja Suomesta ja sen tilanteesta. Suomalaiset tuputtivat omaa narratiiviaan länsimaille lähinnä asiallisella uutisoinnilla ja varovaisilla pakinoilla. Näissä pakinoissa keskityttiin analysoimaan brittipropagandan sisältöä, oikaisemaan brittiradion vääriä väitteitä ja pilkaamaan sen tekopyhyyttä. Suomalainen radiopropaganda pyrki korostamaan länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton liittolaisuuden “luonnottomuutta” ja venäläisen kommunismin todellista luonnetta.

Samanlaista propagandaa Suomi lähetti jatkosodan aikana myös muihin maihin, tosin pääosin lehtiartikkelien muodossa. Suomalaiset propagandistit pyrkivät levittämään positiivista maakuvaa ja jälleen keräämään yleisöltä sympatiaa Suomen toiminnalle. Artikkeleita, reportaaseja ja radiolähetyksiä lähetettiin länsiliittoutuneiden lisäksi ympäri Eurooppaa. Käytettyä narratiivia kohdennettiin aina eri kohdemaan mukaan, Skandinavian maille korostettiin samankaltaista kulttuuria ja olosuhteita, kun taas sveitsiläisille lähetyssä propagandassa mainostettiin Suomen kaunista luontoa.  Pääosin kaikissa esiintyi kuitenkin jo talvisodan aikana lanseerattu narratiivi: Suomi oli joutunut koko historiansa aikana taistelemaan idän jättiläistä vastaan suuntautuen kuitenkin aatteellisesti länteen. Suomi taisteli täten koko eurooppalaisen sivistyksen puolesta julmaa kommunismia vastaan. Tältä osin suomalainen narratiivi ei paljolti poistunut saksalaisten ajatuksesta Euroopan suojelemisesta “juutalaiselta bolševismilta”. Viestiä korostettiin käyttämällä hyväksi etenkin Euroopassa opiskelleita tunnettuja suomalaisia akateemikkoja ja kulttuuriväkeä.

Yksi tärkeimmistä, ellei jopa tärkein, propagandan kohdemaa oli puolueeton Ruotsi. Ruotsille lähetetyssä propagandassa Suomi maalasi ruotsalaiselle yleisölle itsestään kuvan nöyränä Skandinavian suojelijana. Ruotsalaisille korostettiin, että ilman Suomen ja Saksan kamppailua miehittäisi Neuvostoliitto koko Skandinavian. Ruotsiin suunnatulla propagandalla oli sympatian lisäksi konkreettisia tavoitteita. Ruotsilta toivottiin taloudellista apua, jolla myös Ruotsin puolestakin käytävää taistelua voitaisiin jatkaa. Samalla viranomaiset tiedostivat ruotsalaisten sanomalehtien suosion ja arvostuksen suomalaisen kansan parissa, joten välttyäkseen suurimmilta mielialakriiseiltä, oli ruotsalaiseen lehdistöön vaikutettava.

Neuvostoliittoon kohdistetut lähetykset poikkesivat edellä mainituista erityisesti. Venäjänkielisestä propagandasta vastasi Päämaja eikä VTL. Venäjänkielinen ohjelmisto sisälsi lähinnä Suomen ja Saksan pääesikuntien uutisia sekä Pravdan lehtijuttujen kommentointia. Venäjänkielisellä radiolla oli kuitenkin huomattavasti henkilökohtaisempi lähestymistapa kuin muilla Suomen vieraskielisillä radioilla. Tällä linjalla kenties haettiin ymmärrystä ja empatiaa tavallisilta venäläisiltä. Venäjän kansasta puhuttiin ystävällisesti ja kuuntelijoita saatettiin lähetyksissä kutsua “Venäjän kansan pojiksi”. Ystävällisyyden joukkoon kätkettiin kuitenkin kommunisminvastainen viesti, jota ajettiin harmittelemalla Venäjän nykyoloja, vertailemalla kommunismia länsimaiseen demokratiaan sekä muistelemalla Tsaarin “hyviä aikoja”. Näennäisesti suomalaiset osoittivat empatiaa lukemalla sotavankien kirjeitä ja lukemalla venäläisten kaatuneiden listoja surumarssin haikeasti soidessa taustalla. Ystävällistä linjaa voi selittää myös se, että suomalaisten tietojen mukaan radion venäläisten kuulijoiden määrä oli hyvin pieni. Radiolähetyksiä kuunneltiin tiettävästi vain sotavankileireillä ja jossain määrin Itä-Karjalan siviiliväestön keskuudessa. Osa suomalaisista viranomaista halusi silti käyttää näitä radiolähetyksiä lähinnä tiedonantona Neuvostoliiton johdolle. Radiolähetykset todettiin hyväksi tavaksi selittää suomalaisten omaa asemaa ja levittää tietoisuutta myös Neuvostoliiton viranomaisille. Täten nämä lähetykset jatkuivat lähes sodan loppuun asti, toki asteittain pehmentäen viestiään.

Propagandasodan tilinpäätös

Suomen ulkomaan propaganda keskittyi lähinnä tunteiden herättämiseen, samaistuttavan Daavid vastaan Goljat -narratiivin rakentamiseen ja talvisodan mielikuvien ylläpitämiseen. Yleisöön pyrittiin vaikuttamaan “suomalaisten asiallisella tyylillä” ja selittelemällä maan tekemiä vaikeita ratkaisuja. Suomalaispropaganda pyrki herättämään sympatiaa, jonka toivottiin puolestaan hyödyntävän Suomea tulevissa rauhanneuvotteluissa ja mahdollisessa taloudellisessa avussa. Isoa-Britanniaa ja etenkin Yhdysvaltoja pidettiin kovassa arvossa, ja myös viranomaistasolle saattoi levitä ajatus englantilaisten ja amerikkalaisten kansan suuresta rakkaudesta, joka materialisoituisi konkreettiseen apuun tai edes helpompiin rauhanehtoihin. Sama jokseenkin naiivi ajatus esiintyi virallisessa poltiikassakin: Yhdysvaltoja ei kritisoitu sodan aikana lainkaan, sillä osa väestöstä uskoi aidosti Yhdysvaltojen pelastavan Suomen Neuvostoliiton miehitykseltä. Länsiliittoutuneiden ylenpalttinen miellyttäminen ei tuottanutkaan toivottua tulosta, mutta Tanskassa ja Ruotsissa lehtiartikkelit olivat kovaa huutoa paikallisen väestön keskuudessa. Suomen propagandasodasta jäi kuitenkin elämään vahva ja muovautunut narratiivi, kansallinen tarina. Sotiemme jälkeen narratiivia ahkerasti muovattiin, siihen sisällytettiin “uutuuksina” sotien suuret uhraukset, erillissotateesi, alikersantti Rokka ja kansallispiirteeksi kuvitettu sisu. Näillä narratiiveilla maatamme osittain markkinoidaan edelleenkin ja nämä menneisyyden haamut näkyvät yhä tänäkin päivänä lähes jokapäiväisessä arjessamme. Tästä narratiivista on tullut brändi ja osa kokemaamme suomalaisuutta. Erityisesti tänä uutena informaatiosodankäynnin ja kilpailevien tarinoiden aikakautena oman narratiivin menestyminen korostuu entisestään.