Ģ��ֱ��

Oletko koskaan puolisosi tai läheistesi kanssa pohtinut sitä, miten haluaisit viettää elämäsi viimeiset vuodet? Veikkaanpa, että harva meistä käynyt pitkiä viipyileviä keskusteluja tästä aiheesta, sillä elämän loppusuora ei useimmille meistä tuo enää mieleen leppoisaa keinuttelua vanhustentalon pihakeinussa linnunlaulun säestäessä kahvittelu- ja rupattelutuokioita. Mitä enemmän katsomme lähipiirimme vanhuksia, sitä enemmän alkaa mietityttää se, millaisiksi oman vanhuutemme mahdollisuudet typistyvät. Tiivistyykö elämä neljän seinän sisään? Rytmittävätkö arkeamme vain säännöllisesti piipahtelevat hoiva-avustajat? Vai olisiko nykyisin niin trendikkäästä yhteisöllisyydestä meille tukipilariksi? Vai kaadummeko lopultakin vain suorilta jaloilta työelämän pyörteistä?

Elämäntapahtumien kirjoma elämänkulku

Tutkimusten mukaan onnellisuus lisääntyy kronologisen iän myötä 50. ikävuoden jälkeen ja ihminen on onnellisimmillaan 70. ikävuoden tienoilla (Kallionpää 2019). Tässä vaiheessa elämää monella on takana turvallinen lapsuus ja sopivan villi nuoruus, lupaava koulutusura ja vähintäänkin tyydyttävä työ. Aherruksen vastapainona on joukko ystäviä ja monenlaisia kiinnostuksen kohteita, joihin on aikaa ja resursseja panostaa. Paljon parjatut arjen rutiinit kehystyvät elämän tasapainottajiksi, ja elämää eletään sovussa itsensä kanssa.

Mutta entä sitten se vanhuus? Milloin se osuu kohdallemme? Vanhenemisen tutkijat ovat määrittäneet elämän jälkimmäiselle puoliskolle erilaisia vaiheita (ks. esim. Laslett 1989; Neugarten 1974), ja elämänkulun näkökulmasta on puhuttu elämäntapahtumista ja niiden merkityksistä (Elder 1998). Vanhuus ei enää nykyisin ala kuusikymppisenä eläkkeelle jäämisen myötä, vaan keski-iän määritelmää on venytetty vuosikymmenellä eteenpäin (Rotkirch 2021). Myös ikäkausien sisällöt ovat saaneet uudistua: kiikkustuolit ja arkkurahastot ovat saaneet väistyä aktiivisemman kuvaston tieltä (WHO 2002). Nykyajan kolmasikäläinen on kiireinen, kahden kotinsa väliä suhaava moniosaaja, joka yhdellä kädellä pitää pystyssä kansalaisyhteiskuntaa järjestö- ja vapaaehtoistyössä, toisella taas huoltaa itseään ja läheisiään. Ja toteuttaa samalla itseään ja unelmiaan.

Mutta mitä sitten on tarjolla myöhäiskeski-iän Puuha-Pirkoille ja -Perteille elämän viimeisinä vuosina? Silloin, kun jalka ei nouse enää kepeästi, eikä kalenteri lupaa muuta kuin tyhjiä sivuja? Asiantuntijat rummuttavat keski-ikäisten ja sitä vanhempien omaa vastuuta siitä, millaisiksi elämän viimeiset vuodet muovautuvat (Huhta & Karppanen 2020; STM 2020). Ei ole varaa heittäytyä huolettomaksi heinäsirkaksi, vaan on varauduttava. On sijoitettava omaan terveyteen ja sekä fyysiseen että psyykkiseen kuntoon, jotta vanhuudessa pärjätään mahdollisimman kevein palveluin. On luotava tiukka katse omaan kotiin ja pohdittava, miten se sopii vanhenevan ja rapistuvan kehon tarpeisiin, tai miten se on myytävissä ja vaihdettavissa erityiseen senioriasumiseen. On pohdittava mahdollisia eläkerahastosijoituksia ja panostettava läheissuhteisiin niin, että niitä voidaan käyttää myöhemmin avun ja tuen resursseina.

Huolen keski-ikäistyminen

Varhaista keski-ikää voi ajatella vedenjakajana elämänkulussa. Useimmat ovat jättäneet taakseen nuoruuden kuolemattomuuden harhan, ja ikä alkaa muistuttaa ensimmäisillä merkeillään ajan kulumisesta. Toisaalta aikaa tuntuu olevan vielä riittävästi niin, että vaatimattomammillakin purjeiden reivauksilla voidaan saada jotain merkityksellistä aikaan.

Yhteiskuntana tarvitsemme tätä huolta, sillä henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen on henkilökohtaista. Empatiaa on vaikea tuntea silloin, jos toinen jää vieraaksi ja kaukaiseksi – joksikin sellaiseksi, joka ei elämäämme kosketa. Ja sellaiseksi vanhuus monelle meistä jää, sillä lähipiirimme Pirkot ja Pertit täyttävät kalenterinsa kaikella muulla paitsi pohdinnoilla elämän viimeisistä vuosista. Ja inhimillistähän se on – kaiken päättyväisyyden ajatteleminen voi tuntua varsin sietämättömältä silloin, kun elämä on vielä niin kovin kesken.

Kuitenkin oma vanhuutemme on jokaisella lupauksena edessämme, ja mallin sitä koskeviin unelmiin ja pelkoihin otamme läheltämme omista yhteisöistämme. Juuri sen vuoksi meillä ei ole varaa sulkea silmiämme ja olla katsomatta heitä, jotka parhaillaan elävät tuota elämänvaihetta. Kenelläkään ei ole varaa kääntää katsettaan ja kuvitella, etteivät nämä elämänkohtalot kosketa juuri minua.

Ne kolme asiaa, joita pitäisi ajatella jo tänään

Mitä sitten voisimme tehdä hyvän vanhuutemme eteen juuri nyt? Ensinnäkin on tärkeintä huolehtia omasta terveydestä ja hyvinvoinnista, sillä elämä on mukavinta silloin, kun sitä jaksaa elää täysillä. Se ei ole itsekästä, vaan se on tavan järkeä. Se ei myöskään tarkoita sitä, että meidän tulisi alkaa terveysterroristeiksi tai mammonan hamstraajaksi. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että huolehdimme osaltamme siitä, että meillä on tulevaisuudessakin resursseja toteuttaa niitä asioita, joita koemme tärkeinä, ja joiden avulla arjestamme rakentuu mielekästä.

Toiseksi, meidän on lähdettävä avoimeen keskusteluun siitä, mitä oikeastaan haluamme. Se pohdinta voi ihan hyvin lähteä meistä itsestämme, sillä jokaiselle se oma napa on lähin. Kun emme toiseuta vanhuutta joksikin sellaiseksi, joka on jossain tuolla, ja joka koskettaa vain niitä joitakin toisia, pystymme asettumaan toistemme asemaan. Pystymme pohtimaan, mikä tekee vanhuuden vuosista lopultakin elämisen arvoisia. Juuri sinulle, minulle ja naapurin Einarille.

Ja vielä kolmanneksi, voimme osaltamme huolehtia siitä, että hoivaavaa työtä pidetään arvossa. Niin ammattilaisten kuin läheisten, niin hoivaan kutsumuksena suhtautuvien kuin sen vastentahtoisemmin velvollisuudekseen kokevien. Hoiva turvaa elämämme kirjaimellisesti, eikä sitä voi toteuttaa ilman rahaa, resursseja ja sitä mahdollistavia rakenteita. Lisäksi siihen tarvitaan tahtoa, arvovalintoja ja arkisia tekoja, sillä huolenpidon yhteiskunta juurtuu kaikista niistä pienistä sanoista ja teoista, joita kohdistamme läheisistämme huolta pitäville.

Miksi sitten juuri nyt? Siksi, että yhteiskuntajärjestelmien kaltaiset valtameripurret eivät kaarra hetkessä. Juuri siksi, että elinikämme on pidentynyt, ja yhä useampi meistä elää entistä kauemmin terveempänä, täyttä elämää viettäen. Jos haluamme ajatella, että meillä jokaisella olisi edessämme hyväksi ja onnelliseksi koetun vanhuuden mahdollisuus, meillä ei ole varaa siihen, että emme juuri nyt tee mitään muuttaaksemme rakenteita tai nykyisten kehityskulkujen suuntaa. Sillä tulevaisuus on nyt – vaikka se vanhuus vielä tuntuisikin siintävän niin kovin kaukana horisontissa.

Tutkijatohtori Paula Vasara, Jyväskylän yliopisto

Kirjallisuutta:

Elder Glen H., Jr. (1998) The life course as Developmental Theory. Child Development 69 (1), 1–12.

Huhta Jaana & Karppanen Satu (2020) Kohti ikäystävällistä yhteiskuntaa: Iäkkäiden henkilöiden palvelujen uudistamistyöryhmän raportti. .

Kallionpää Katri (2019) Brittitutkimuksessa selvisi, missä iässä ihminen on onnellisimmillaan – Suomalaisprofessori hämmästyi: ”Tämä on todellinen pähkinä”. Helsingin Sanomat 1.3.2019. .

Laslett Peter (1989) A Fresh Map of Life. The Emergence of the third age. London: Weidenfield and Nicolson.

Maailman terveysjärjestö (WHO) (2002) Active Ageing. A Policy Framework. .

Neugarten Bernice L. (1974) Age Groups in American Society and the Rise of the Young-Old. The Annals of the American Academy of Political and Social Science 415 (1), 187–198.

Rotkirch Anna (2021) Syntyvyyden toipuminen ja pitenevä elinikä. Linjauksia 2020-luvun väestöpolitiikalle. .

Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) (2020) Kansallinen ikäohjelma vuoteen 2030: Tavoitteena ikäkyvykäs Suomi. .