Ģ��ֱ��

Haluanko tulla vanhaksi? Minun ikäiselleni moni sanoisi, että olet jo. Mutta vakavasti: mitä me suomalaiset ajattelemme omasta vanhenemisestamme? Mitä mietimme, kun katsomme elämäämme loppuun saakka? Ajatukset ovat varmasti ristiriitaisia. Ja tietenkin kysymys halusta vanheta on höperö, sama kuin kysyisi, haluatko, että yön jälkeen tulee aamu. Vanheneminen on elämään kuuluva asia ja sen voivottelemiseen ei kannattaisi psyykkistä energiaa tuhlata. (Jos kaikkivoipa haltiatar kysyisi, minkä ikäinen tahtoisin olla, saattaisin haluta nelikymppisen kehon, en yhtään nuorempaa, mutta mieltäni ja ajatuksiani en nykytilanteesta vaihtaisi).

Yhdestä asiasta olen varma. Se, miten katson vanhenemistani ja (toivottavasti) tulevaa oikeaa vanhuuttani, ei ole vain mieleni sisäinen yksilöllinen asia vaan syvästi yhteiskunnallinen.  Elämän päättymisen ajatuksen kanssa voi vielä tulla toimeen, vaikka se käsittämätön onkin. Mutta mitä tapahtuu ennen sitä? Kuvittelen mielessäni tällaista:

Kun arjen toimista alkaa olla vaikea selviytyä, avukseni tulee kotihoidon työntekijä, yleensä sama vakituinen kävijä. Hänen kanssaan voimme joka kerta miettiä, mitä nyt kannattaisi tehdä. Kävisimmekö yhdessä kaupassa, tehtäisiinkö sienipiirakkaa seuraavan päivän vieraille, kaivaisimmeko joulukoristeet yläkaapista vai olisiko paras vain jutella minua juuri silloin ahdistavista asioista? Tekemisiä ei katsottaisi hoito- ja palvelusuunnitelmasta vaan päätettäisiin ihan keskenämme. Jos minulla jossakin vaiheessa todetaan muistisairaus, kuntoni huononee, kotona selviytyminen vaikeutuu ja turvattomuus tulee ongelmaksi, voin ilman byrokraattisia taisteluita muuttaa valitsemaani hoivakotiin, jossa toiveitani ja valintojani kuunnellaan, saan järjestää elämääni näköisekseni jaksamiseni mukaan, ja oven aukaisemalla tai vaikka huudahtamalla saan hoitajan avukseni. Tarvittaessa käy lääkäri. Luotan siihen, että voin myös turvallisesti ja hyvässä hoidossa kuolla tässä uudessa kodissani. Turvaa ja apua on, ja toinen ihminen aina saatavilla.

Jos tällainen näkymä olisi taattu, jos jokainen voisi olla varma, että tarvitessaan saa ne palvelut, jotka tarvitsee, monen silmissä koko vanhenemisen näköala muuttuisi. Rohkeasti eteenpäin kohti uusia seikkailuja! Paljon vielä ehtii! Eikä epävarmuutta elämän viime vuosista.

Mutta nyt se epävarmuus on. Sekä kotihoitoa että etenkin ympärivuorokautista hoitoa eli hoivakotihoitoa on koko ajan vaikeampi saada, koska hallitukset, eduskunta ja nyt hyvinvointialueet ovat vuosikausia päätöksillään vähentäneet hoidon saatavuutta. Vuoden 2025 aikana rahoitusta vähennetään noin 140 miljoonaa euroa. Alueiden suunnitelmien ja tarvittavan hoivan välinen kuilu levenee. Hyvinvointialueiden johtajat kertovat julkisesti, että eivät kuvittelekaan antavansa vanhoille sitä hoitoa, mitä he tarvitsevat (: ”Tulevaisuudessa ei ole resursseja eikä henkilöstöä”).

Onko tästä nyt tutkijan pakko koko ajan jankuttaa? Olen itsekin kyllästynyt, mutta kyllä, on puhuttava aina uudelleen. Vanheneminen on suomalainen menestystarina: yhä useampi elää korkeaan ikään hyväkuntoisena ja aktiivisena. Hyvät vuodet lisääntyvät. Mutta kääntöpuolena on, että mitä korkeampaan ikään viimeiset elinvuodet siirtyvät sitä enemmän siellä tarvitaan apua. Suurin, vaikka ei ainoa syy, on muistisairaus, jonka yleisyys on 60-vuotiailla pari prosenttia, 95-vuotiailla noin 45 prosenttia. Terveelliset elintavat voivat lykätä sairautta ja samalla ehkäistä sydänsairauksia, diabetesta ja syöpää. Hyvä! Mutta kun sillä tavoin tavoitetaan pidempi elämä, päädytään siihen ikään, jossa muistisairaus kaikesta terveyden edistämisestä ja kuntoutuksesta riippumatta on yleinen.  Pitkäikäisen yhteiskunnan väistämätön haaste on hyvän, ihmisarvoisen ja mahdollisimman mukavan elämän antaminen hauraille vanhoille ihmisille. 

Kun tästä puhuu, saa vastalauseita. Älä lietso paniikkia! Eivät kaikki tarvitse ympärivuorokautista hoivaa! Eivätpä niin. Eivät kaikki tarvitse myöskään sepelvaltimoiden pallolaajennusta eivätkä syövän sädehoitoa. Silti ajattelemme, että hoitoa on oltava saatavissa niille, jotka sitä tarvitsevat.

Mietin, miksi politiikan päättäjät eivät keskustele tästä, vaikka useat heistä ovat kokeneet hoivaköyhyyden omassa lähipiirissäänkin. Jos talouselämän tärkeää vaikuttajaa Björn Wahlroosia on uskominen, palveluiden parantaminen ei ole rahasta kiinni.  Wahlroos arvioi hiljattain, että perintöveron poistaminen ”ei aiheuttaisi kovin suurta lovea valtiontalouteen” (HS 28,2, 2025). Suunnilleen sama summa riittäisi nostamaan ikäihmisten palvelut siedettävälle keskinkertaiselle pohjoismaiselle tasolle. Ei siis kovin suuri lovi.

On ymmärrettävää, että poliitikko ei vaadi vanhuspalveluihin puoltatoista lisämiljardia heti tai ensi vuonna. Mutta miksi asiasta ei puhuta ollenkaan, miksi se loistaa poissaolollaan hallitusohjelmakeskusteluissa ja puolueiden vaaliohjelmissa?  Miksi ei sanota, että kyllä, tällainen ongelma meillä on, ja ruvetaanpas katsomaan, miten tätä voisi korjata ja millaisella aikataululla, ja millaisella vastuunjaolla. Sen sijaan papereissa ja puheissa vilisee vaarattomampia ja kevyempiä sanoja.  Terveyden edistäminen.  Kuntoutuminen. Yhteisöllinen asuminen.  Kevyemmät hoitomuodot. Toimintojen kehittäminen ”suuntaan, jossa rahalle saadaan kattavampaa vastinetta.”  Kaikki erinomaisia ja tarpeellisia asioita. Mutta yksikään näistä ei vastaa vaikeasti muistisairaan tarpeisiin, eikä auta vanhoista kaikkein heikoimpia, kaikkein eniten hoivaa tarvitsevia.

Joku sanoo, että yhteiskunta on yksinkertaisesti ja tietoisesti päättänyt hylätä jäsenensä siinä vaiheessa, kun ikää karttuu, eikä heistä enää ole saatavissa taloudellista hyötyä. Tai ainakin niin, että kun talouden logiikka hallitsee kaikkea, sieltä säästetään, missä kärsijöiden kyky vastarintaan on heikoin.

Toinen selitysvaihtoehto on, että päättäjillä on huonot tiedot. Ei ole ihme, jos terveemmän vanhenemisen ja elämän loppuvuosien hoivantarpeen yhtälö ei aukea kiireiselle poliitikolle. Moni ehkä tosissaan uskoo, että myöhäisvanhuuden hauraus on estettävissä ennaltaehkäisyllä ja kuntoutuksella, että vanhojen sairaudet hoituvat yksityislääkärin Kela-korvauksilla ja että vaikeasti muistisairaan auttaminen järjestyy digiyhteydellä.  

Kolmaskin mahdollinen vaikutin hiipii mieleen. En yleensä kannata poliittisten ilmiöiden selittämistä psykologialla, mutta voisiko sillä kuitenkin olla osuutensa tässä? Onko vanhuuden ja elämän rajallisuuden ajatus voimavuosiaan elävälle eteenpäin pyrkivälle päättäjälle niin vaikea, ettei sitä uskalla mieleensä päästää? Jos päästäisi, joutuisi myöntämään, että ihmisen elämässä kaikki ei ole eduskunnan, elinkeinoelämän eikä EU:n hallinnassa, että tahto, valta ja politiikka eivät pure kaikkeen. Ja että tämä kaikki koskee minuakin. Siksi on parempi katsoa ohi ja puhua muusta.

Kurja paradoksi on, että tässä politiikka menettää valtavan vaikutusmahdollisuuden. Vaikka vanhenemisen lait eivät tottele päättäjiä, myöhäisvanhuuden elämän laatu on heidän käsissään. Palvelujen saattaminen kohtuulliselle tasolle vahvistaisi kaikenikäisten ihmisten luottamusta yhteiskuntaan ja omaan tulevaisuuteensa taatusti kestävämmin kuin pörssikurssien satunnaiset nousut. Siispä: Päättäjä, rohkene katsoa omaa vanhuuttasi kohti! Ja tee siitä parempi itsellesi ja muille!