Ģ��ֱ��

Historia vakiintuu yliopistolle

Kasvatusopilliseen korkeakouluun perustettiin 1958 filosofinen tiedekunta ja oppituoli historialle. Tiedekunta muodosti korkeakoulun ja sen tutkimusta tekevän ytimen, jonka varassa korkeakoulusta ryhdyttiin rakentamaan todellista yliopistoa – paljolti Pariisin yliopiston ja sittemmin Turun akatemian sekä Helsingin yliopiston perintöön tukeutuen. Oikean tieteellisen opinahjon katsottiin edellyttävän filosofiseen tiedekuntaan luettavia aloja. Näistä yksi oli aristoteelisen jaon mukaan käytännöllinen filosofia, toisin sanoen politiikka ja historia.

Historian professuuri täytettiin 1960, kun virkaan astui nuori, vastikään väitellyt Mauno Jokipii. Pienestä kasvoi kohta suurta. Jyväskylän yliopistossa historian oppituolijako järjestettiin Helsingin yliopiston mallin mukaisesti Suomen ja yleiseen historiaan. Jokipiin hallitsemasta tuli Suomen historian oppituoli. Vanha yleisen historian lehtorin virka muutettiin 1965 yleisen historian apulaisprofessuuriksi. Virkaan valittiin lehtorina työskennellyt Aira Kemiläinen, tunnustettu nationalismin tutkija.

Kun 1960–1970-luvuilla eri yliopistoihin ja korkeakouluihin perustettiin uusia historian alan oppituoleja, ajateltiin, että vanha käytäntö (Suomen historia – yleinen historia) oli riittämätön ja oikeastaan historian luonteen vastainen: uusien oppituolien perustamisessa lähdettiin liikkeelle historian sisäisestä jakautumisesta sektoreihin, aate-, oppi-, kulttuuri-, sosiaali-, talous- ja poliittiseen historiaan. Jaoissa arpa suosi Jyväskylää: laitos sai taloushistorian. Samalla yleisen historian lehtorin virka muuttui taloushistorian apulaisprofessuuriksi ja lehtori Jorma Ahvenainen apulaisprofessoriksi.

Suomen ja yleinen historia vahvistuivat 1960- ja 1970-luvuilla apulaisprofessuureilla, jotka ajanoloon muutettiin professuureiksi. Assistentuurit ja tutkimusassistentuurit perustettiin tehostamaan tutkimusta ja tukemaan koulutustehtävää. Assistenttien rooli oli merkittävä ja kasvoi koko ajan. Historia onkin ollut siitä erikoinen ala, että siinä on ollut ainoastaan yksi lehtori, sittemmin yliopistonlehtori, muut ovat olleet yliassistentteja ja assistentteja, sittemmin yliopistotutkijoita. Tämä on ollut merkityksellistä ja hyödyllistä: laitoksen rakenne on mahdollistanut laaja-alaisen tutkimuksellisen kentän, monipuolisen menetelmällisen osaamisen sekä ohjannut tietämyksen välittämiseen yleisölle ja tiedon siirtämisessä opetukseen. Yliopiston kirjasto ja 1960-luvulla Jyväskylään perustettu maakunta-arkisto ovat tukeneet tutkimustyötä.

Tieteen tekeminen sekä tieteellisen ajattelun ja tieteen tulosten välittäminen ovat aina muodostaneet yliopiston ensimmäisen ja viimeisen perustehtävän. On tietenkin niin, että useimmiten tutkimus on saatettu kirjalliseen muotoon. Aineistoa on kertynyt satojatuhansia sivuja. Vuosisataisen perinnön ylläpitäminen on vaatinut melkoisia ponnisteluita.

Assistentti Jussi Lappalainen mikrofilmien lukulaitteen ääressä vuonna 1963. Lähde: Avoimen tiedon keskus/tiedemuseo, kuvaaja Olavi Nöjd

Monipuoliset tutkimuskeskittymät

Historian ja etnologian laitoksen nykyiset kuusi historian alan tutkimuskeskittymää ovat pitkällisen kehityksen tulos. Väitöskirjoja, monografioita, antologioita ja tieteellisiä artikkeleita on syntynyt kaikilta aikakausilta keskiajasta nykyaikaan sekä kaikilta sektoreilta taloushistoriasta aatehistoriaan. Menetelmien ja aineistojen kirjo on paisunut erittäin laajaksi. Tutkimusten aihepiirejä ei ole haluttu rajoittaa, mutta toisaalta tutkimustyötä on ryhdytty järkeistämään. 1970- ja 1980-lukujen projekti-innostus kokosi yhteen saman teeman tutkijat, jotka luontevasti siirtyivät 2000-luvun tutkimuskeskittymiin.

Varhaismodernin ajan tutkimusta edustivat Mauno Jokipii, Erkki Lehtinen ja Jussi T. Lappalainen sekä sittemmin monet muut. Poliittisten kulttuurien historian vertailevan tutkimuksen taustalla ovat Aira Kemiläisen ja Seppo Zetterbergin kiinnostuksen kohteet, kansallisuusaate, nationalismi ja patriotismi. Suomen historian puolella tälle alueelle ovat osuneet muun muassa Toivo Nygårdin tutkimukset ja laajat lehdistötutkimukset. Alueen kohteisiin kuului Saksan aatehistoria 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa. Sitä tutkittiin 1960-luvulta 1980-luvulle useamman hengen voimin (Jorma Tiainen, Sisko Haikala, Kari Hokkanen).

Terveyden ja hyvinvoinnin tutkimukset sekä sukupuolentutkimukseen liittyvät teemat nousivat esiin 1970-luvulta lähtien, erityisesti varallisuustutkimuksissa (Erkki Markkanen ja Ilkka Nummela) ja marginaaliryhmiä koskevissa tutkimuksissa (Nygård). Talous- ja liiketoimintahistoria polveutuvat Jorma Ahvenaisen kiinnostuksen kohteista yrityshistoriasta, Suomen metsäteollisuuden historiasta ja lennätinkaapeleista. Kansainvälinen talouspolitiikka kuului Kalevi Ahosen tutkimusalueisiin.

Kylmän sodan tutkimuksen tradition taustalta löytyy vahva panostus sota- ja pakolaistutkimukseen, jossa tekijöinä olivat Jokipii, Lappalainen, Nygård ja laitoksen ensimmäinen väittelijä Keijo Kulha. Sota- ja pakolaistutkimuksia täydensivät muun muassa tutkimukset jatkosotaan johtaneen poliittisen kehityksen ja toisen maailmansodan taloudellisten rasitteiden selvittämiseksi. Merkittävä oli myös kansallista kipupistettä purkanut ”Punainen Suomi” -projekti.

Laajempia tutkimusalueita, jotka ovat ajanoloon kaventuneet, ovat rotuteorioiden ja imperialismin tutkimus sekä aikanaan erittäin merkittävä alue eli paikallishistoria. Pitäjäkirjoja ja paikallishistorioita Mauno Jokipiin viitoittamalla tiellä on syntynyt kymmeniä. Työ jatkuu edelleen ja on siirtynyt tilaushistorioiden toiselle tasolle.

Kaikkiaan historian alan tutkimuksellinen kehitys kulki 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa siihen suuntaan, että historioitsijoiden ja etnologien katseet kohtasivat. Laitokset yhdistyivät omaperäiseksi tieteelliseksi kokonaisuudeksi.

Opiskelijoita Historica-rakennuksen 3. kerroksen luentosalissa vuonna 1975. Lähde: Avoimen tiedon keskus/tiedemuseo kuvaaja Matti Salmi

Vanha etnologien käyttämä rakennus Villa Rana on saanut nimensä rakennuksen sammakkomuraaleista. Rāna tarkoittaa sammakkoa latinaksi.

Etnologia, antropologia ja kulttuuripolitiikka

Kansatieteestä etnologiaan: oppiaineen varhaisvaiheet

Suomalaisen ja vertailevan kansanelämän professuuri perustettiin Jyväskylän yliopistoon vuonna 1964. Ensimmäiseksi viranhaltijaksi tuli Asko Vilkuna. Oppiaineen alaisuudessa opetettiin ensivaiheessa sekä suomalaista ja vertailevaa kansatiedettä että suomalaista ja vertailevaa kansanrunouden tutkimusta. Nimi etnologia otettiin käyttöön vuonna 1973. Samana vuotena kansanrunouden tutkimus eriytyi omaksi oppiaineekseen ja oppiainevalikoima täydentyi kulttuuriantropologialla. Syntyi oppiainekokonaisuus, jossa on piirteitä suomalaisesta kansatieteestä, kansanrunoudentutkimuksesta ja antropologiasta. Lähtökohtana oli se, että kansanelämää tulee tutkia laajalti kulttuurin aineellinen ja aineeton puoli huomioiden. Tutkimusta saattoi tehdä yhtä hyvin lähellä, paikallisyhteisöissä ja ihmisten arjessa, kuin kaukana, Euroopan rajojen ulkopuolella. Samaten kytkös museoinstituutioon ja yhteiskunnallisiin toimijoihin oli ilmeinen ja vahva.

Etnologia on myös kansallinen, ja ennen kaikkea humanistinen tiede. Historian ja etnologian laitoksen jakaman humanistisen sivistyksen juuret löytyvät syvältä fennomaanisesta ajatusmaailmasta. Keski-Suomessa Jyväskylän kesäyliopisto ylläpiti humanistista koulutusoptimismia jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kesää pidettiin hyvänä aikana vauhdittaa opintoja ja harjoittaa sivistyksellisiä pyrintöjä. Esimerkiksi 1930-luvun opetusohjelmista löytyvät sellaiset kurssit kuin ”Sammon arvoitus”, ”Suomalais-kansalliset pyrkimykset viime vuosisadalla” ja ”Kuinka suomalainen muinaiskulttuuri pelastettiin”. Opiskelun ulkopuolella kesäyliopiston ylioppilaskunta järjesti heimolaisiltamia, joissa tutustuttiin unkarilaisiin, virolaisiin ja muihin suomen sukulaiskieliä puhuviin opiskelijoihin.

Monipuolisuudesta vahvuus: etnologian kehitys 60-luvulta eteenpäin

1960-luku kaikessa kuohuvuudessaan oli erittäin hedelmällinen maaperä jyväskyläläisen etnologian synnylle. Oppiaineessa tutkittiin jo varhain yhteiskunnan ja paikallisyhteisöjen sosiaalista rakennetta, innovaatioita, talonpoikaiskulttuurin murrosta ja kaupungistumista. Kaupungistuneiden yhteisöjen tutkiminen saattoi etnologit myös uudenlaisten metodologisten haasteiden äärelle. Tämä johti siihen, että etnologit uskalsivat soveltaa myös yhteiskuntatieteiden ja käyttäytymistieteiden käsitteistöä ja menetelmiä. Tällainen monitieteinen tarkastelutapa ei ole jyväskyläläisille etnologeille ollut koskaan erityinen ongelma vaan mahdollisuus ja rikkaus.

1990-luku oli etnologian kannalta kiinnostava vuosikymmen. Bo Lönnqvist valittiin Asko Vilkunan jälkeen etnologian professoriksi vuonna 1995 ja Päivikki Suojanen – nykyinen Antola – folkloristiikan professuuriin kaksi vuotta myöhemmin. Molemmat professorit olivat avarakatseisia ja monipuolisia tutkijoita, mutta myös kekseliäitä tieteen taidemaalareita. Jyväskylän yliopiston rehtori Aino Sallinen kuvasi eläkkeelle jäävää Lönnqvistiä löytöretkeilijäksi, joka oli aina kentällä. Lönnqvist itse on todennut, että etnologian ainutlaatuisuus piilee juurikin kenttätyössä. Kulttuuri on etnologin pääkäsite ja kenttätyö tärkein metodi. Tähän näkemykseen etnologit yhtyvät tänäkin päivänä.

Ruotsissa on kirjoitettu paljon siitä, mitä on etnologisk blick, seende och dubbelseende. Bo Lönnqvist juurrutti myös Jyväskylään ajatuksen erityisestä etnologisesta katseesta, joka rekisteröi ihmiset kiinnostavina ja merkillisinä olentoina. Tämän innostuneen mutta myös kriittisen katseen merkitystä hän painotti opiskelijoille. Mutta tärkeintä Lönnqvistille oli se, että syntyi idea. Hän eksyi kerran jos toisenkin huomaamatta kenttätöihin Jyväskylän keskustaan, jossa torikauppiaat kasasivat kojujaan ja opiskelijat suorittivat Kauppakadun approbaturia.

Päivikki Antola puolestaan herätti tutkijat kirjoittamaan kenttätyön aikaisista havainnoista pätevää etnografiaa – vieläpä niin että tutkijat itsekin ilmestyivät teksteihinsä toimijoina. Antola myös osoitti, että humanistin objektiivisuus on ainakin etnologille mahdotonta. Narratiivinen ja refleksiivinen käänne tulivat tällöin Suomeen ja Jyväskylään. Sen seurauksena etnologista työkalupakkia ruvettiin perkaamaan myös tutkimusteksteissä. Vaikka kulttuurien tutkimuksessa on tapahtunut paljon sitten 1990-luvun, Lönnqvistin ja Antolan tarjoilemat näkökulmat ovat edelleen täysin relevantteja ja ajankohtaisia.

KUMU tulee

Kulttuurit ja yhteisöt muuttuvassa maailmassa eli KUMU on Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian sekä yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitosten uusi yhteinen tutkinto-ohjelma. Keväällä 2019 se korvaa uutena hakukohteena etnologian ja antropologian kandi- ja maisteriohjelman sekä kulttuuripolitiikan maisteriohjelman.

KUMU:n taustalla on tuoreiden professorien Outi Fingerroosin ja Miikka Pyykkösen jakama huoli pienten alojen näkyvyydestä Suomessa:

Halusimme karsia päällekkäistä koulutustarjontaa ja profiloitua eri tavalla kuin muut kulttuurialan kouluttajat. Kyse on kyvystä reagoida muuttuvan yhteiskunnan ja yliopistomaailman tarpeisiin. Uutta ohjelmaa motivoi myös halu kehittää opetusta ja koulutusta itse sen sijaan, että joku sanelisi suuntaviivat ylhäältä. Pyrimme KUMUn kautta myös varmistamaan opiskelijoidemme hyvän työllistymisen jatkossakin

Fingerroos taustoittaa.

KUMUssa kulttuuria ja yhteiskuntaa lähestytään etnologian, antropologian ja kulttuuripolitiikan näkökulmista. Tutkinto-ohjelmassa tarkastellaan yksilöiden ja yhteisöjen jakamia kulttuurisia merkityksiä ja käytäntöjä, kulttuurien moninaisuutta, kulttuurin ja taiteen politiikkaa ja hallintoa sekä kulttuurin taloutta.

Outi Fingerroos ja Miikka Pyykkönen korostavat, että KUMU pyrkii yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja sen tutkimuspohjaisen kehittämisen edelläkävijäksi Suomessa.

Tutkinto-ohjelma valmistaa opiskelijan toimimaan erilaisissa organisaatioissa ja ymmärtämään luovien alojen työtä, taloutta ja yrittäjyyttä. Koulutamme asiantuntijoita, joilla on valmiudet toimia niin paikallisen kuin kansainvälisenkin tason kulttuuristen, yhteiskunnallisten ja poliittisten ilmiöiden parissa. Tavoitteena on, että koulutus tarjoaa välineitä luovien alojen yrittäjyyteen ja tutkimiseen

 Pyykkönen kertoo.

Yliopistonopettaja Minna Mäkinen kertoo, että KUMUsta voi työllistyä tutkijaksi, julkiselle sektorille, kotimaisiin ja kansainvälisiin organisaatioihin, museo- ja arkistoalalle, maahanmuuttoon liittyviin tehtäviin, kansainvälisiin ja kotimaisiin järjestöihin sekä yrityksiin.

Teimme myös huolellisen kilpailija-analyysin hanketta valmistellessamme. Se paljasti, että humanistista ja yhteiskuntatieteellistä opetusta ja tutkimusta ei yhdistetä kulttuurialan koulutusohjelmissa Suomessa. KUMUn opetussuunnitelmaan tulee poikkeuksellisen laaja kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien opetustarjotin. Opetuksen tasolla menetelmien kirjoa ei näin laajalti huomioida muualla Suomessa. Kansainvälisiä verrokkejakin on vähän

Mäkinen sanoo.

��ä��ٱ���:

• Jyväskylän yliopiston Keski-Suomen muistiarkisto (KSMA). Etnologihaastattelut, toteutus Outi Fingerroos ja Konsta Kajander. 2014.
• Anttila, Veikko 1982: Jyväskylän Tourula. Pienyhteisötutkimus. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Aro, Laura 2005: Tieteen ja taiteen paloa. Haastateltavana professori emerita Päivikki Antola. – Elore 12(2). URL
• Fingerroos, Outi 2014: Etnologinen katse. Virkaanastujaisluento 3.12.2014. Luento julkaistu Elore 22(1) URL
• KUMU tähtää yhteiskunnallisen vaikuttamisen pioneeriksi. Jyväskylän yliopisto, Ajankohtaista. Arkisto. URL /���Ჹ�԰�dz�ٲ������ٲ�/�����쾱���ٴ�/2018/04/�پ����dzٱ�-2018-04-13-13-…
• Suojanen, Päivikki 1997: Työkaluna tutkijan persoona. – A. Viljanen & M. Lahti (toim.), Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, 149–157. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.
• Salminen, Elina 2009: Etnologi, vastarannankiiski ja emeritusprofessori. Haastattelussa Bo Lönnqvist. – Elore 16(2). URL
• Talve, Ilmar 1963: Suomalainen kansatiede. Turku: Turun yliopiston kansatieteen laitoksen julkaisut (14).
• Vilkuna, Asko 1978: Suomalaisen kansankulttuurintutkimuksen vaiheita. – A. Vilkuna & V. Anttila, Kansallisten tieteiden ja kotiseudun tutkimuksen historiaa, 1–26. Jyväskylä: opetusmoniste.
• Vilkuna, Kustaa 2009: Tutkimus ja opetus Jyväskylän yliopistossa. – P. Einonen, P. Karonen & T. Nygård, Jyväskylän yliopiston historia, osa II: Yliopisto 1966–2006. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 141–382.