Kohdelajit
Jokihelmisimpukka
Jokihelmisimpukka eli raakku (Margaritifera margaritifera) on tunnustettu maailmanlaajuisesti uhanalaiseksi lajiksi (IUCN). EU:n luontodirektiivissä (liitteet II ja V) raakun tilaksi on arvioitu ”epäsuotuisa tai huono” (U2) koko boreaalisella bioalueella, ja Suomessa raakku on luonnonsuojelulain mukaisesti uhanalainen ja erityisesti suojeltava laji. Ympäristöministeriön johdolla on laadittu . Jokihelmisimpukan säilyminen edellyttää laajaa yhteistyötä eri toimijoiden kesken.
Avainlaji
Raakku on jokiekosysteemissä esiintyvä avainlaji, joka luo elinympäristöjä muille lajeille. Sillä on näin ollen merkittävä rooli ekosysteemipalvelujen tuottajana. Raakut suodattavat ravinnokseen partikkeleita jokivedestä pitäen veden puhtaana: yhden raakun suodatussysteemin läpi voi kulkea jopa 50 litraa vettä päivässä. Raakut kuitenkin syövät vain osan suodattamastaan aineksesta - loput pakataan limamöykyksi ja sylkäistään joen pohjalle, missä ne päätyvät pohjaeläinten ruuaksi ja sitä kautta kalojen ravinnoksi. Näin raakut hankkivat syötävää myös lohen ja taimenen poikasille, toukkavaiheensa isännille. Raakun kuoret puolestaan toimivat kiinnittymisalustana vesisammalille, jotka puolestaan antavat suojaa monille selkärangattomille ja hyönteistoukille. Raakut myös möyhentävät jalallaan pohjasoraa pitäen pohjan hapekkaana. Viimeaikaisissa tutkimuksissa havaitsimme lisäksi simpukoiden suodattavan vedestä kaloille haitallisia taudinaiheuttajia ja raakun toukkia sisältävien taimenen poikasten pysyvän paremmin hengissä bakteerialtistuksessa. Tiheä simpukkaesiintymä on täten terveen elinympäristön ja biologisen monimuotoisuuden keskittymä. Raakun hävitessä joen eliöstö köyhtyy ja myös kalojen elinmahdollisuudet heikkenevät. Tunnemme kuitenkin ehkä vain osan raakun tarjoamista ekosysteemipalveluista.
Erittäin uhanalainen laji
Raakkupopulaatiot ovat vähentyneet nopeasti kaikkialla Euroopassa. Ilman aktiivisia suojelutoimia raakku on vaarassa kuolla sukupuuttoon valtaosassa nykyisistä elinalueistaan. Myös Ruotsissa ja Suomessa, joita voidaan pitää lajin parhaimpina esiintymisalueina, raakun kokonaistila on epäsuotuisa. Viimeisimpien arvioiden mukaan Ruotsissa on 646 ja Suomessa 129 raakkujokea, mutta esimerkiksi Suomessa valtaosa populaatioista on sellaisia, että uusia yksilöitä ei ole ilmaantunut vuosikymmeniin. Nämä populaatiot ovat tuomittuja sukupuuttoon. Koska laji on erittäin pitkäikäinen (jopa yli 200 vuotta), populaatioiden häviäminen tapahtuu hitaasti: raakkuja voi löytyä vielä kymmeniä vuosia sen jälkeen, kun lisääntyminen on lakannut. Lisäksi arvioilta vain 10 prosentissa populaatioista lisääntyminen on niin tehokasta, että se riittää estämään sukupuuton lähitulevaisuudessa. Viron ainoa jäljellä oleva raakkupopulaatio ei lisäänny lainkaan ja vähenee nopeasti.
Vaikka vuosikymmenien takainen helmenkalastus verotti aikoinaan raakkupopulaatioiden vanhoja yksilöitä rankasti, on raakun suurin ongelma nykyään korkea poikaskuolleisuus. Tämä johtuu jokiuomien liettymisestä valuma-alueiden maankäytön seurauksena tulevan hienojakoisen sedimenttikuorman vuoksi. Koska nuoret simpukat viettävät ensimmäiset elinvuotensa kaivautuneina pohjasoraan, on liettyminen niille kohtalokasta. Hienojakoinen sedimentti estää veden virtauksen pohjasorassa aiheuttaen hapenpuutteen ja sen seurauksena raakunpoikasten kuoleman. Niinpä suurin uhka, joka vaikuttaa noin 90 prosenttiin Fennoskandian raakkupopulaatioista, on valuma-alueiden tehokas maankäyttö.
Atlantin lohi ja taimen
Raakun toukat elävät loisina kalojen kiduksilla 9-11 kuukautta ennen elämänkiertonsa vaihetta pohjasorassa. Atlantin lohi (Salmo salar) ja taimen (Salmo trutta) ovat toukkien ainoat soveliaat ja myös pakolliset isännät. Aikaisemmat tutkimustuloksemme osoittavat, että lohijokien raakut tarvitsevat isännäkseen nimenomaan lohen, ja että paikallinen lohi-/taimenkanta on raakulle paras kalaisäntä. Tämän vuoksi lohi ja taimen populaatioiden väheneminen on suuri ongelma myös monille raakkupopulaatioille. Jokielinympäristöjen laadun heikkeneminen uittoperkausten, liettymisen ja rehevöitymisen sekä patoamisen seurauksena vaikuttaa kalojen vaelluksiin ja lisääntymiseen ja sitä mukaa negatiivisesti raakkupopulaatioihin.